Miten meistä tuli kuusaalaisia ja mikä on meidät pitänyt täällä pitkälle eläkepäiviin?

Niina Korpelainen
Juhlapuhe Kuusankosken Kotiseututalolla Vapun päivänä 2025

​

"Hyvät kuulijat!

Kerron aluksi hiukan taustaamme, koska se selittää ratkaisujamme. Simo on syntynyt Suomen itäisimmässä kunnassa, Ilomantsissa, Tokrajärvellä, maatalon poikana ja kasvoi suurperheessä, kunnes lähti sen aikaiseen oppikouluun asuen sitä käydessään veljensä luona, sittemmin siskonsa luona ja myöhemmin vuokralla Ilomantsin keskustassa. Hänen
haaveensa oli opiskella siltainsinööriksi, mutta sinne opintie ei auennut. Ystävänsä kanssa hän lähti pyrkimään Tampereen silloiseen Yhteiskunnalliseen korkeakouluun, joka myöhemmin muuttui Tampereen yliopistoksi. Sinne hän pääsikin yllättäen sisään. Siinä vaiheessa, kun minä astuin kuvioihin, hän asui Härmälän opiskelija-asuntolassa ja opiskeli yliopistossa hallintotieteitä.

Minä olen syntynyt Länsi-Suomessa Eurajoella, mutta juuriltani olen inkerinsuomalainen. Vanhempani ja äidin äiti tulivat Neuvostoliitosta Suomeen v. 1943 Saksan ja Suomen valtioiden siirtäessä suomensukuisia asukkaita silloisen Leningradin ympäristöstä turvaan Leningradin piirityksen rintama-alueelta. Karanteenileirin jälkeen heidät sijoitettiin Eurajoen
Kansanopistolle, mistä vanhempani ja mummoni sijoittuivat aputyövoimaksi Vanha-Rauvolan varakkaaseen maalaistaloon. Jos täällä on läsnä raviharrastajia, niin sukunimi Vanha-Rauvola saattaa olla heille tuttu, sillä yksi talon pojista, Sakari Vanha-Rauvola, voitti v. 1992 ravikuningattaren tittelin Vipulla, ja hänen poikansa Manu voitti saman tittelin 25 vuotta myöhemmin,
tosin eri hevosella!

Syntyessäni 1940-luvun lopulla perheeseemme kuului isä, äiti, mummo ja 1944 syntynyt isoveljeni. Asuimme omassa mökissä ja tulimme toimeen, mutta sisäisesti tunsimme olevamme muukalaisia. Meillä puhuttiin Inkerin murretta, mie ja sie, kun naapurustossa puhuttiin mää ja sää! Pelko takaisin Neuvostoliittoon joutumisesta leijui perheemme yllä, kunnes presidentti Urho Kekkonen viimein antoi meille Suomen kansalaisuuden, keväällä 1956, minkä jälkeen vasta lapsuusperheeni alkoi kotiutua Suomeen.

​

Kävin oppikoulun Eurajoella ja kirjoitin ylioppilaaksi v. 1968. Jatko-opintopaikan sain Tampereen Yliopiston opetusjaostosta,
sosiaalihuoltajalinjalta. Sain tosin paikan myös Turun Kauppakorkeakoulusta, mutta jostain syystä valitsin kuitenkin Tampereen yliopiston opinahjokseni. Opiskelukämppä sattui löytymään Härmälän opiskelija-asuntolasta. Siellä tutustuin Simoon. Heti alkujaan kerroin hänelle, että kuulun inkerinsuomalaisiin. Ajattelin, että hänellä on vielä mahdollisuus ”peruuttaa”, jos asia häiritsee häntä! Se ei häntä hätkähdyttänyt ja minusta tuntui niin kotoisalta, kun hän puhui Tampereella häpeilemättä karjalan murretta mie ja sie!

Häät pidettiin kesällä 1970 Ilomantsissa, koska Simolla oli siellä laaja suku ja minun sukuni rippeet olivat hajallaan maailmalla, pääasiassa Ruotsissa. Kotikyläni asukkaat tulivat häihimme oikein linja-autolla tehden siitä samalla tutustumismatkan Karjalaan, joka oli heille vierasta ja jopa pelottavaa aluetta, oltiinhan ihan Neuvostoliiton rajalla! Istuimme valokuvaamon takahuoneessa kuvauksissa, ennen vihkimistä, kun valokuvaaja lähti palvelemaan uutta asiakasta. Kuulin takahuoneeseen tutun
äänen. Isäntä, jonka perheen luona olin vuosittain ollut sokerijuurikasta harventamassa, kertoi Eurajoen murteella: Mää ole menos semmossi häihi, mink morsiame mää olen tuntenu pikkulikast asti ja häne sulhases on täält kotosi, ihan toispualt Suame. Ol mar se sukkela, ku itä ja läns tällai kohtasiva.

Muutimme Tampereelta Loimaalle vuoden 1971 alussa, josta olin saanut sosiaalityöntekijän viran. Kun Simo sai valmistuttuaan töitä Helsingistä, päätimme muuttaa pääkaupunkiseudulle. Pääsin Vantaan sosiaalivirastoon kehitysvammahuoltajaksi. Asuimme ensin Espoossa. Kun Simokin sai töitä Vantaan kaupungilta, muutimme Vantaan Hakunilaan. Poikittaisliikennettä ei Helsingin seudulla ollut tuolloin vielä nimeksikään. Jos ei ehtinyt töistä klo 16.00 Hakunilaan lähtevään bussiin, joutui menemään kotiin Helsingin kautta. Mihinkään iltarientoihin ei ehtinyt ajallaan, hankalien työmatkojen takia. Totesimme, ettei tällainen tilanne tyydytä meitä. Emme myöskään halunneet kasvattaa toivomiamme lapsia pääkaupunkiseudulla, olimmehan itse maaseudulta kotoisin. Tutkimme Suomen karttaa, mistäpäin kannattaisi hakea töitä, jotta sieltä olisi suhteellisen sama matka kumpaankin tulevaan mummolaan ja paikkakunta olisi sellainen, että siellä olisi riittävästi vapaa-ajanviettomahdollisuuksia, muttei ruuhkaista. Mikkeli ja Kuusankoski vaikuttivat sellaisilta paikoilta. Simo haki Kuusankoskelta uutta suunnittelusihteerin virkaa ja sai sen. Päätimme lähteä Kuusankoskelle, vaikkei minulla vielä töitä ollutkaan.

​

Astuessamme Kouvolan rautatieasemalta Kuusankoskelle menevään bussiin, sanoi bussinkuljettaja kauniisti: Päivää! Hämmästyin suuresti! Helsingissä ei bussinkuljettaja koskaan tervehtinyt bussiin nousevia. Tuli tunne, että täällä huomioidaan toinen toisiaan. Ollessamme kaupunginjohtaja Eero Salmenojan luona keskustelemassa Simon viran vastaanottoajankohdasta ja meille tarjotuista asunnoista, kaupunginjohtaja kysyi: Mitäs työtä rouva tekee? Kun hän kuuli, että olen työskennellyt kehitysvammahuoltajana Vantaan kaupungilla, hän totesi: Kävele tuonne Kuusaan Keskuslaitokselle ja sano sen johtajalle, Topi Kettuselle, että minä tulen tänne töihin! Salmenoja oli tuolloin ko. laitoksen hallituksen puheenjohtaja! Keskuslaitoksella avoinna olevaan sosiaalityöntekijän virkaan ei ollut tullut yhtään hakemusta! Sain sen viran. Muutimme Kuusankoskelle keväällä 1974. Simo aloitti työt kaupungilla ja minä Kuusaan keskuslaitoksella.

Ensimmäiset viikot muuton jälkeen olivat kyllä vähän hämmentäviä, kun tehtaat haisivat; ilmanala oli sille otollinen. Silloin ajattelimme, että miten ihmeessä ihmiset voivat asua täällä! Säätyypin muututtua ongelma katosi ja sittemmin opimme tiedostamaan, että rahahan se täällä haisee!

Oli uskomatonta, että täällä Kuusankoskella Simon työmatka kesti 5 minuuttia ja minun 15 minuuttia, jos menin pyörällä. Ehdimme kauppoihin heti töitten jälkeen eikä joskus illalla, kuten pääkaupunkiseudulla. Hoidin
keskuslaitoksella useita työtehtäviä, ennen kaupungille siirtymistä, myös sellaisia, jotka edellyttivät liikkumista koko Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan alueella, joten ostimme auton, mikä helpotti entisestään liikkumista. Siirryttyäni kaupungin sosiaalitoimeen sosiaalityöntekijäksi oma auto oli tarpeen, etenkin kotikäyntejä tehdessä, ja myöhemmissä tehtävissä se oli
vieläkin tarpeellisempi.

Olimme molemmat saaneet sellaisen työn, joka oli sisällöltään mielekästä ja haastavaa, mahdollisti etenemisen uralla ja tarjosi myös oman alan luottamustehtäviä niin paikallisella, seudullisella kuin valtakunnallisellakin
tasolla. Tuntui, että tänne on mahdollista juurtua. Kotoutumista edisti suvaitsevainen ilmapiiri, joka täällä vallitsi. Sai olla oma
itsensä ja kelpasi joukkoon.

 

Olemme liikunnallisia sekä järjestöihmisiä molemmat ja niihin harrastuksiin hakeuduimme heti. Kulttuuripalvelut ovat täällä lähellä, käden ulottuvilla. Kuusankoski on riittävän lähellä pääkaupunkia, joten täältä voi viikonloppuisin käydä vaikka yleisillä kulkuneuvoilla, nauttimassa pääkaupunkiseudun kulttuurista. Täältä käsin onnistuu myös työssäkäynti Helsingissä ja asuminen on paljon halvempaa kuin pääkaupunkiseudulla.

​

Kuusankoskella oli jo silloin, kun muutimme, hyvät liikuntaharrastuspaikat, vilkasta järjestötoimintaa; myös poliittinen toiminta oli vilkasta. Harrastusten kautta saimme ystäviä. Meillä oli tapana kävellen tutustua Kuusankosken eri
kaupunginosiin, mikä avarsi konkreettisesti käsitystämme uudesta kotikaupungista ja sen hyvistä puolista. Vieläkin ihailen joka kerta jokea ja kaupunkinäkymää, joka levittäytyy näköpiiriin, kun ajaa Kouvolan suunnasta, Kuusaan keskustaan.

Perheemme lasten varttuessa heidän harrastuksiinsa kuljettaminen oli helppoa, kun välimatkat olivat lyhyet. Jo ennen lasten tuloa, kävimme Lapissa kesäisin vaeltamassa. Lasten tultua kouluikäisiksi aloimme kulkea Lapissa laskettelemassa ja hiihtämässä, koska täältä pääsi helposti matkaan esim. Kuusankosken Retkeilijöiden Lapinretkille. Lasten aikuistuessa jatkoimme saman järjestön Lapin matkoja niin ruskaretkillä kuin hiihto- ja lasketteluretkillä. Nykyäänhän Simo on ko. yhdistyksen puheenjohtaja. Lähiretkeilyä täällä voi harrastaa mm. Repoveden kansallispuistossa, jossa tosin kävimme jo ennen kuin siitä kansallispuisto oli muodostettukaan. Talvisin täällä on hyvät hiihtoladut, mummolatuineen kaikkineen. Viime vuosina tänne on rakennettu hienot jokivarren kävelyreitit taukopaikkoineen. Täältä on myös kohtuullinen matka lentokentälle tai satamaan, jos ulkomaan matkoja kaipaa.

Lasten kasvaessa oli itsestään selvää ja mieluisaa, että jatkoimme täällä asumista, ettei heidän tarvinnut muuttojen takia menettää kaveri- ja harrastuspiiriään ja nyt edelleen tuottaa iloa se, että lapsenlapset ovat lähellä. Olen tehnyt eläkepäivillä sukututkimusta ja saanut selville, että kantaisäni äidin puolelta on muuttanut Inkerinmaalle 1700-luvulla Savosta, Pertunmaalta, joka nykyisin kuuluu Mäntyharjuun. Isäni sukujuuret taas johtavat Haminan seudulle. Myös Simon veli on tutkinut Korpelaisen sukua ja havainnut, että heidän äidinpuolen juurensa vievät Pohjois-Savoon ja isän puolelta Viinijärvelle, joten ei se ole ihme, jos me täällä Savon ja Kymenlaakson maisemissa olemme viihtyneet. Eikös jo vanhastaan sanota,
että kun Savolaiset lähtivät aikanaan Amerikkaan, niin hätäisimmät jäivät jo Voikkaalle!

​

​