Kotiseutukävelyt 2017

Kesän kotiseutukävelyillä kuljettiin vaihtelevissa sääolosuhteissa. Pajamäellä hipsi välillä jopa lunta, Ruukinpuistossa alkoi loppuillasta sataa, mutta Mattilan ja Kivimäen kävelyille sattui pari kesän lämpimintä iltaa. Seuran tiedottaja Ulla Nikulan vetämillä kävelyillä oli kullakin mukana noin 50 kotiseudustaan kiinnostunutta henkilöä. Koska muutamista alueiden kohteista on kirjoitettu jo aiemmissa Vellikuppi-kotiseutujulkaisuissa, niin niistä on tekstissä suluilla merkitty maininta, esim. (Vellikuppi = VK 13/2014).

* * *

ti   9.5.   klo 18.00  Pajamäki ja ”Ampuski”.
Lähtö Marskinkatu 3.

Pajamäen kävelylle lähdettiin entisen Kymiyhtiön ammattikoulun pihalta. Aluksi tutustuttiin Marskinkadun alueeseen ja sen usealle kävelyllä mukana olleelle tuttuun kouluhistoriaan, sillä eihän Marskinkadun entinen nimi suotta ollut Koulukatu.

Pieni, Vanha ja Harmaa kasarmi

Kuusankoski Oy rakennutti asuntopulan vuoksi Kymin ammattikoulun kentän laidalle (ammattikoulua ei silloin ollut) kaksi työläiskasarmia vuonna 1873, ns. Pienen kasarmin ja Vanhan kasarmin. Vuonna 1907 rakennettiin kolmas, joka sai nimekseen Harmaa kasarmi. Asunnot olivat pieniä hellahuoneita, kooltaan 5 x 5 m, perheettömien naistyöläisten huoneet 3 x 3 m.

Pieni kasarmi oli alkuaan työntekijöille rakennettu asuintalo, jossa oli peräti 11 hellahuonetta ja yksi kahden huoneen asunto. Aikansa uutuusvarusteena asunnoissa oli ilmanvaihtoventtiilit. Tähän pieneen kasarmiin tuli Kuusankoski-yhtiön taloista ensimmäisenä sähkövalaistus sata vuotta sitten 1917. Sofia Palmlöf piti talon kulmakamarissa tehtaalaislapsille alkeiskoulua, ”Palmun koulua” 25 pennin viikkomaksusta/oppilas. Vuonna 1902 koulussa oli ollut kymmenkunta oppilasta opettelemassa tuntemaan numeroita ja kirjaimia. Myöhemmin talossa toimi apteekki 1924–1956, jonka jälkeen sisäänkäynti nurkasta suljettiin, sekä ruotsinkielinen alakoulu 1975–2010. Nyt rakennusta korjataan asuinkäyttöön.

Vanha kasarmi sijaitsi Pienen kasarmin ja nykyisen Kymiyhtiön työterveyskeskuksen Dextran välissä ensin asuintalona. Yhteiskoulu aloitti toimintansa 1920 tenniskentän luona sijainneessa seuratalossa, josta se muutti tarpeellisten remonttien jälkeen Vanhaan kasarmiin marraskuussa 1925 ja toimi vuoteen 1941 saakka. Talo palveli suojeluskunnan talona välirauhaan saakka.

Koulutoimen jälkeen Vanhassa kasarmissa oli työväenopiston opetustiloja, 1950-luvun alusta se toimi yhtiöläisten harrastekerhojen tilana eli Toimelana, jossa mm. kudottiin mattoja, pidettiin naisten- ja vanhustenkerhoja, harrastettiin liikuntaa. Toimelassa pyöri naiskerhot Akanat, Ykköset, Kakkoset, Vilhelmiinat. Yhtiö käytti tiloja myös pienimuotoisten kurssien järjestämiseen. Rakennus purettiin 1998.

Harmaa kasarmi sijaitsi osittain nykyisen Kymiyhtiön työterveyskeskuksen paikalla (valm. 1975). Kasarmi purettiin 1970-luvun alussa.

Marskinkadun mestaritalot

Kymiyhtiö rakennutti Koulukadun, nykyisen Marskinkadun, varrelle neljä tiilitaloa 1897–1901. Nämä insinööri Gustafssonin suunnittelemat talot olivat seudun tehdaskylien ensimmäiset, vieläpä tehtaan oman tiiliruukin, tiilistä muuratut asuinrakennukset. Ruukki sijaitsi ensin Koskelan tienoilla olleen sahan vieressä, josta se siirtyi Lauttakadun ja Koskenrannan alueen välimaastoon. Näihin taloihin saatiin asukkaiksi mestareita, “vöörmanneja”, koneenhoitajia ja ammattitaitoisia verstaanmiehiä. Asuinhuoneistot muutettiin 1970-luvulla toimistohuoneiksi. Näissä toimi mm. yhtiön sosiaaliosasto, asunto-osasto, osa palkanlaskijoista, työhönotto, metsäosasto yms.

Marskinkadun ja Tähtikadun kulmauksessa sijainnut toinen isoista, kuuden perheen taloista on purettu. Se sijaitsi rinteessä ja asuntojen sisäänkäynnit olivat olleet Liljequistintien puolelta puista portaikkoa myöten talon kummallakin puolella olleilta kauniilta, kuistimaisilta, katollisilta ja pitkiltä parvekkeilta. Kellarikerroksen matalammassa osassa parvekkeen alla oli puuvajat, korkeammassa kohdassa kellaritilat ja leivintupa. Nyt talon paikalla on uudisrakennus – se mihin auto ajautui muutama vuosi sitten sisälle. Kaikki mestaritalot ovat nykyään yksityisomistuksessa.

Marsalkka Mannerheim kävi Kuusankoskella 1933 katsomassa yhtiön ammattikoulun seinälle ripustettua muotokuvaansa ja viipyi paikkakunnalla kaksi päivää. Hänen isänsä perusti Kuusankoski-yhtiön Kuusankosken länsirannalle 1870-luvulla. Tämän vierailun myötä Koulukadun nimi muutettiin Marskinkaduksi.

Koulut

Vaikka Kuusankoski-yhtiö ei ollut valmis tekemään samanlaisia taloudellisia uhrauksia opetustoimen edistämiseksi kuin Kymintehtaan puolella oli tehty, niin se piti kuitenkin tärkeänä kouluolojen järjestämistä työläisten lapsille, sillä lujittihan sekin työnantajan ja työntekijöiden välisiä suhteita, kiinnitti näin työväkeä paikkakunnalle ja koulun avulla arveltiin voitavan vastustaa luokkatietoista työväenliikettä.

Tehtaan koulu. Maakauppias F. A. Breitholtz rakennutti 1870-luvulla komean kauppakartanon Marskinkadun ja entisen Eerolantien, nykyisen Käpylänrinne-nimisen tien kulmaukseen. Kauppa meni konkurssiin ja Kuusankoski-yhtiö perusti kauppataloon kaksiluokkaisen Tehtaan kansakoulun 1888. 1900-luvun alkupuolella opettajattarina toimivat Arponen ja Heimola. Koulu alkoi pian käydä ahtaaksi, kun työläisten lapset täyttivät koulun. Tehtaan kansakoulussa järjestettiin 1909–1912 vapaaehtoisia jatkokursseja. Talossa toimi viimeisimpänä Kymin kemian markkinointiosasto ja rakennus purettiin 1970-luvulla.

Kuusankosken kansakoulu. Iitin kunnan ja Kuusankoski-yhtiön välisten riitelyjen jälkeen Iitin kunta rakennutti Tehtaan koulun viereiselle tontille (Nikkarin kentän luoteislaidalle) 1902 toisen, kaksiluokkaisen Kuusankosken kansakoulun, jonka johtajaopettajaksi tuli Wäinö Wallenius – muutti sukunimensä suuressa nimenmuutossa Walkamaksi 1906. Hänelle annettiin johdettavakseen myös Tehtaan koulu. Toisena opettajana oli Maiju Nikula. Isiensä työpaikan mukaan jotkut kymintehtaalaisetkin lapset joutuivat tulemaan Walkealan pitäjän puolelta kouluun Iitin pitäjään.

Kun uusi Keskuskansakoulu eli Keskustan koulu valmistui Mäenpääntielle 1941, niin Kuusankosken kansakoulu muutti sinne ja Yhteiskoulu siirtyi Vanhasta kasarmista kansakoulun tiloihin, ns. ”puukoululle” 1941. Yhteiskoulussa oli aluksi mahdollisuus suorittaa vain keskikoulun oppimäärä. Vuonna 1943 opetusohjelmaan tuli mukaan lukio ja Kuusankosken ensimmäiset ylioppilaat valmistuivat puukoulusta 1946. Mukana kävelyllä oli yksi näistä ensimmäisistä ylioppilaista – Signe Joensuu.

Oppilasmäärien kasvaessa ja lukion tultua opetukseen mukaan myös tilan tarve kasvoi. Yhteiskoulu otti käyttöönsä Pikkukasarmia vastapäätä olleen piharakennuksen ja kun välirauhan jälkeen suojeluskunnat lopetettiin, niin myös entiset Vanhan kasarmin tilat. Uuteen koulurakennukseen eli nykyiseen lukioon päästiin muuttamaan vuonna 1957. Yhteiskoulun jälkeen talossa toimi päiväjatkokoulu, myöh. nimi muuttui kansalaiskouluksi eli täällä oli tyttöjen liikelinjan luokat vuoteen 1975 asti.

Kymiyhtiön puutyöpaja siirtyi ammattikoululta Marskinkadun puoleiseen piharakennukseen 1957 ja toimi yhtiön Nikkarinverstaana vuoteen 2002 asti, jolloin rakennus purettiin. (Itsenäinen Kymin Nikkarit ry per. 2007). Entistä koulun pihaa, nykyistä urheilukenttää kutsutaan Nikkarinkentäksi.

Pajamäen asuinalue

Kuusankoski-yhtiö sai 1886 Breitholtzin kauppatalon pakkohuutokaupassa omistukseensa kolmanneksen Koskelan talon maista ja alkoi vuokrata tontteja tehtaalaisille. Tämä Pajamäen alue kaavoitettiin Mörkölinjan tapaan säännöllisiin palstoihin, jotka vuokrattiin yhtiöläisille 25 vuoden vuokra-ajalla tiukoin ehdoin. Jos yhtiöltä vuokratulle maalle rakentanut tai hänen talonväkensä osoitti tehtaan hallintoa kohtaan tottelemattomuutta ja röyhkeää käytöstä tai harjoitti mitä lajia tahansa haaskausta yhtiön maalla, saattoi sellaisesta seurata vuokrasopimuksen irtisanominen. Vuokraajan oli siirrettävä mökkinsä pois ja tasoitettava rakennuksen paikka. Yhtiö pidätti kuitenkin itsellään oikeuden – ”jos nimittäin tahtoi” – lunastaa rakennukset siitä arvosta, minkä kolme uskottua, jäävitöntä miestä määräsivät kohtuulliseksi. Uskotuista miehistä kumpikin asianomainen valitsi yhden ja nämä puolestaan kolmannen. Ei tiedetä tapahtuiko tällaisia häätöjä.

Kirjakaupanmäen, Miilumäen ja Pajamäen rajat ovat häilyvät, mutta Pajamäen alueen voi sanoa tänä päivänä rajoittuvan nykyiseen Miilutiehen, Liljequistintiehen ja Käpylänrinne-nimiseen tiehen. Rakennuskanta on melko monimuotoista ja pääosin uusiutunut 1960–2000-luvuilla, mutta vielä on jäljellä 1900-luvun alussa rakennettuja taloja. Katuverkosto on säilynyt lähes alkuperäisessä muodossaan, paitsi nimistöltään. Tähtikadulta nousee ylös Miilutie, entinen Vuorikatu, jolta on aikoinaan kääntynyt Lahdenkadun suuntainen Syrjäkatu, joka jatkui ylöspäin Kaivokatuna. Katu on aikoinaan saanut nimensä kuivalle rinteelle elintärkeästä kaivosta. Kaivokadulta ei vuoden 1913 kartassa ole ollut yhteyttä Lahdenkadulle. Koskivuorenkatu/Aunelantie jatkui aiemmin Eerolantienä ja Urpasenkatu/-tie oli umpitie, jolta ei ollut yhteyttä Aunelantielle.

Vuorikatu → nykyisin Miilutie
Kaivokatu → Pajatie
Lahdenkatu → Niementie → Liljeqvistintie →  Liljequistintie 2016
Koskikatu → Koskitie
Koskivuorenkatu → Aunelantie
Urpasenkatu → Urpasentie
Eerolantie → Käpylänrinne

Poliisikamari oli osittain kaksikerroksinen. Lahdenkadun puolelta mentiin sisään toimistohuoneisiin, putkat olivat pihan puolella ja koirien kopit alemmassa kerroksessa. Kymiyhtiön 1912 perustama ja ylläpitämä poliisikamari kuului Iitin nimismiehen alaisuuteen.

Asuintalo Liljequistintie 6 on rakennettu vuonna 1929, ja sen piirustuksissa lukee ”Mästarebostad, 27/2/1929”. Talon suunnittelijan nimikirjaimet ovat B.S. eli oletettavasti Bengt Salin. Talosta on löytynyt myös pöytäkalenteri vuodelta 1932, johon joku on harjoitellut ahkerasti kirjoittamaan sukunimeä Jacobson.

Lastenseimi – Yksysi. Elsa Thierman, tehtaanlääkärin puoliso perusti Kuusankoskelle 1911 Lastenkotiyhdistyksen, joka koostui lähinnä tehtaan johtajien puolisoista. Se muutti joulukuun lopulla 1915 nimensä muotoon ”Yhdistys hyväntekeväisyyden järjestämiseksi Kymintehtaan, Kuusankosken ja Voikkaan tehdasyhdyskunnissa”. Tämän rouvas-yhdistyksen myötä tammikuun puolessa välissä 1916 avattiin kahden huoneen ja keittiön kokoiseen rakennukseen työssä olevien äitien lapsille lastenseimi. Nuo tilat olivat ahtaat ja sopimattomat, joten Kymiyhtiö rakennutti silloiselle Niementielle omalla kustannuksellaan uuden rakennuksen 1918. Se paloi Ihanne-uunin liikalämmityksen vuoksi 1926, mutta yhtiö rakennutti heti samalle paikalle uuden ja vielä tilavamman talon, jossa lastenseimi toimi 1960-luvun lopulle asti.

Seimen jälkeen rakennuksessa toimi Kuusankosken Paperiammattiosasto 19 sekä luottamusmiesten ja työsuojeluvaltuutettujen toimisto eli Yksysi. Rakennus jäi tyhjilleen 1990-luvulla. Yhtiö myi omistamansa rakennuksen, ja se remontoitiin kahden perheen asuintaloksi, jossa asui mm. Kuusankosken viimeinen kaupunginjohtaja Lauri Lamminmäki.

Janssonin pullakauppaa Niementien ja Koskitien kulmauksessa pitäneet Johan Jansson ja vaimonsa Olga ostivat Hymanderin omistaman rakennuksen vuonna 1900. Ulkorakennukseen tehtiin leipomo ja myyntitiloja laajennettiin 1905. Myynnissä oli saksalaisperäisiä leivonnaisia, mm. lapsia kiinnostaneita litteitä, pitkäkorvaisia ja sokerilla ripoteltuja jänösiä, monenlaisia leipiä, pullia ja pipareita. Puodissa oli yksi pyöreä pöytä, jonka ääressä sai juoda limskaa. Urheilusta kiinnostunut isä-Johan oli tehnyt avaralle pihamaalle suorituspaikkoja, ja Lauri-pojalle oli hankittu urheiluasu, tossut ja jalkapallo! Pihapiirissä oli joskus sanottu olleen ”poikien urheiluleiri”. Lahdenkadulla oli juostu kilpaa ja ajat oli otettu – herätyskellolla! Toiminta täällä päättyi 1914, jolloin Janssonit muuttivat Voikkaalle. (VK 11/2012)

Koskikadun kulmauksessa on ollut kaikille yhteinen pakari, jonka käyttö ei maksanut, mutta piti olla omat puut. Siellä paistettiin limput, rieskat, pullat ja laatikkoruoat, jouluna kinkkukin. Olisiko kyseessä ollut edellä mainittu Janssonin talo?

Partiokämppä nykyisen Liljequistintien ja Koskitien kulmassa on aiemmin ollut useamman työläisperheen asuintalo. Nykyään se on Kuusankosken Metsänkävijät ry:n ja Kuusankosken Partiotytöt ry:n partiokämppä.

Pajasta ei löydy paljoakaan tietoa. Ei tiedetä onko täällä ollut varsinaista pajaa, mutta Aunelantien mutkan luoteispuolella on sijainnut alueelle nimen antanut Kymiyhtiön talous- ja asunto-osaston tarpeita palvellut paja. Umpipihaiselle paja-alueelle mentiin porteista. Aluetta kiersivät kolmelta sivulta vinokattoiset avovarastot laudoille, tiilille, ym. rakennustarvikkeille. Porttisivustalla oli konttori/toimisto sekä maaliverstas. Koska maasto kohosi rakennuksen takaosaa kohti ja vino katto oli takareunastaan matalammalla, niin lapset pääsivät iltaisin porttien sulkeuduttua livahtamaan sitä kautta pajan sisäpihalle leikkimään mm. siellä olleilla sementtirenkailla tai hyppäämään lautaa. Mitään pahaa lapset eivät tehneet – ehkä vain vähän tutkivat paikkoja.

Aunelantie on saanut nimensä Aunela-nimisestä talosta. Tämän tien varrella on useita ennen vuotta 1919 rakennettuja taloja.

Loviisasta tuotu asuintalo seisoo Urpasentien ja Liljequistintien kulmauksessa. Syys–lokakuun vaihteessa 2010 siirrettiin rekalla Loviisasta Kuusankoskelle kokonainen, 40 tonnia painava hirsitalo, joka kunnostettiin omakotitaloksi. 1900-luvun alussa rakennettu talo on peräti 18 metriä pitkä ja runsaat 7 metriä leveä. Korkeutta rakennuksella on noin 7 metriä.Katso video talon siirrosta.

Kuusankosken kiviveistämö sijaitsi nykyisin Urpasentien päästä lähtevän polun ja lumenkaatopaikalle vievän tien välimaastossa, nykyisen Käpylänrinne-nimisen tien länsipuolella. Matalassa, lautarakenteisessa rakennuksessa toimi 1926–1938 Arnd eli Aaretti Peltosen perustama Kuusankosken kiviveistämö, jonka työntekijöiden kädenjälkiä voi tänäkin päivänä ihailla mm. aarnikotkin koristelluissa Kymin huvilan ja Koskenrannan reviiripylväissä sekä monissa hautakivissä. Kiviveistämö muutti Maunukselaan vuonna 1938. (Maunuksela – Talonpoikaisjuurilta sorvin ääreen). Kiviveistämön jälkeen samassa rakennuksessa toimi Erik Maunulan ja Jaakko Nikulan perustama paperinarutehdas Ni-Ma Oy vuoteen 1944 asti. (VK 8/2009).

Kävelyllä mukana olleen muistelijan mukaan edellisen lähipiirissä (ellei jopa samassa rakennuksessa) on sijainnut Sotainvalidien veljesliiton virvoitusjuomatehdas. Signe Joensuu kertoo kirjoittamassaan kirjassa, että tehdas sai toimipaikan 1944 Pajamäen takaa aikanaan armeijan viestivälinevarastona olleesta parakinomaisesta rakennuksesta, joka kunnostettiin limonaditehtaaksi. Juoman sekoittava ja siihen hiilihapon painanut kone sekä pullotuskone oli ostettu Voikkaalta Koposelta 12 000 markalla. Sitruunasoodan ja mansikkalimonadin valmistus oli aloitettu 1949. Tehdasta pyörittivät yhdistyksen omat jäsenet. Erilaisten vaikeuksien takia tehtaan toiminta päättyi 1951. (Signe Joensuu: Sotainvalidien veljesliiton Kuusankosken osasto r.y. 60 vuotta 1940–2000)

Ampumarata

Kuusaan ensimmäisellä urheiluseuralla, 1897 perustetulla Kuusankosken Ampuma- ja Urheiluseuralla oli ensin tukikohta Väkkärässä, missä oli kisailtu eri matkojen ja asentojen ammunnoissa. Kymiyhtiö rakennutti 1923 Pajamäen Eerolan puolelle Kuusankosken ampumaradan ja -majan. Myöhemmin tehtiin myös ampumakatos, joka mahdollisti harjoittelun kaikenlaisissa oloissa. Ukko-Pekka eli tasavallan presidentti Pehr-Evind Svinhufvud vieraili ”ampuskilla” 17.5.1935.

Ampumaradalla oli pistooli- ja kiväärirata sekä nykyisen ulkoilureitin Lintuvuorentien puoleisessa päässä hirvirata, jossa ammuttiin vaijerirataa pitkin kulkenutta maalitaulua. Kaikki harjoitukset pidettiin tarkan valvonnan alla – ei sinne kuka vaan saanut mennä ammuskelemaan. Kymiyhtiö osallistui 1920–1930-luvuilla aktiivisesti tehtaitten suojeluskunnan urheilutoiminnan tukemiseen. Kymintehtaitten suojeluskunta (per. 31.10.1917) menestyi varsinkin kilpa-ammunnassa, sillä heillä oli hienot harjoittelumahdollisuudet eli käyttöoikeus Kymiyhtiön ampumarataan ja -majaan. Myös yhtiön johtajat harrastivat ampumaurheilua. Täällä kävi varsinaisen ammunnan harrastajien lisäksi myös metsästäjiä suorittamassa koeammuntansa, ja poliisitkin käyttivät paikkaa harjoitusratana. Ennen ei paljoa suojauduttu – pää tärähti ampuessa, ase löi olkapäähän eikä korvia suojattu melulta. Ampumaradan vallit ovat edelleen havaittavissa Pajamäen reunaa kulkevan ulkoilureitin varrella. Ojakorpeen valmistui ampumarata 1964 ja Lapinmäelle sisäampumarata 1970.

Ampumamaja, hiihtomaja

Kymiyhtiön omistama ampumamaja sijaitsi tehtaalta päin tultaessa ennen hyppyrimäen vastamäkeä. Se toimi suojeluskunnan talona ja myöhemmin asuintalona. Jalmari Lahtinen perheineen muutti taloon 1949. Hän oli vuorotöissä yhtiöllä ja alkoi hoitaa kotiaan myös hiihtomajana. Alakerrassa oli perheen olohuone, jonka alkovissa oli vanhempien makuusija, sekä keittiö ja iso sali, jonka takan ja kamiinan lämmössä yleisö kävi kilpailujen aikana istuskelemassa ja lämmittelemässä sekä kilpailijat vaihtamassa vaatteitaan. Talvisin hiihtokilpailuissa tai koululaisten hiihtoretkillä salin ja keittiön välisestä luukusta ostettiin mehut ja pullat. Yläkerrassa oli perheen lasten huone ja sen vieressä oli kerhohuone, jossa pidettiin metsästäjien ja urheiluseuran johtokunnan kokoukset. Hiihtomajan pihassa oli Lahtisen tekemä lentopallokenttä, kaksi isoa ulkorakennusta ja vanha vartiokoppi, jossa mahtui aikuinenkin seisomaan. Talon vieressä kasvoi omenapuita ja marjapensaita, pihan laidalla vadelmia. Pellon reunassa oli kasvimaa. Vedet kannettiin kaivosta. Saunomassa oli käyty yhtiön saunassa Heinosen kaupan luona Kirjakaupanmäellä. Yhtiö toi pilkotut puut talon lämmitystä varten ja hoiti talvisin aurauksen. Hiihtomajalla perustettiin Nyyttikerho, josta Kuusaan Latu sai alkunsa. Talo purettiin noin vuoden 1970 tienoilla. Alueen kuusikosta haettiin aikoinaan komeita joulukuusia, mutta jossain vaiheessa yhtiöllä huomattiin, että kuusia alkaa mennä liikaa, joten joulun ajaksi tielle pantiin vartija.

Hyppyrimäki

Hiihtomajan vieressä kohosi puinen hyppyrimäki, jonka perustukset ovat vieläkin nähtävissä lumenkaatopaikan tasanteella. Ensimmäinen mäki rakennettiin 1933 insinööri A. Janssonin piirustusten mukaan, ja siinä voitiin hypätä enintään 34,5 metrin hyppyjä. Mäkiennätykseksi tässä mäessä jäi Lasse Johanssonin hyppäämä 33 metrin leiskautus.

Hyppyrimäessä harjoiteltiin ahkerasti ja pidettiin kilpailuja, jopa kansallisia kisoja. Vanha mäki korvattiin 1950-luvulla uudella 45 metrin mäellä, josta ovat leiskauttaneet kaikki Suomen sen aikaiset kuuluisuudet: Antti Hyvärinen, Eino Kirjonen, Aulis Kallakorpi, Esko Mömmö, Oksasen pojat – mm. Unto, Niilo Halonen, Veikko Heinonen, Seppo Pelli, Pekka Tirkkonen, ym. Kuusankosken Urheiluseuran Aulis Kallakorvelle mäki oli kotimäki. Kallakorpi voitti ensimmäisenä suomalaisena Holmenkollenin mäkikisan 1953 ja hyppäsi hopealle vuoden 1956 olympialaisissa. Myöhemmin täällä hypänneitä veljespareja olivat mm. SM-tason yhdistetyn mies Raimo Timonen ja nuorten maajoukkueen ympyröissä hypännyt Jukka Timonen, Eero ja Hannu Lahtinen sekä Anssi ja Ismo Kajander.

Harrastajat pitivät itse mäen kunnossa. Harjoitusten alussa he tamppasivat mäen ja tarvittaessa loivat lumet pois. Ylärinne havutettiin paitsi koristeelliseksi ja juhlavaksi, mutta myös siksi, että hypätessään hyppääjä näki alastulorinteen. Sen yläpäässä oli tuomaritorni, jossa viisi tuomaria antoi pisteitä sekä hypyn pituudesta että tyylistä. Mittaamista varten hyppyrin kärjestä vedettiin mittanauha alastulorinteeseen. Jokaisen metrin kohdalla oli lisäksi tikku tai havu. Hypyn pituus mitattiin puolen metrin tarkkuudella. Mittamiehet seisoivat mäen toisella puolella – isoissa kisoissa molemmilla. Heillä oli pitkät kepit, jotka he löivät maahan heti kun kaveri oli osunut rinteeseen. Mitta otettiin jalkojen välistä, tasajalka-alastulossa jalkojen kohdalta. Telemark-tyyli toi pisteitä.

Kuten edellä mainittiin, niin alkuperäisen hyppyrimäen profiilia muutettiin 1950-luvulla. Uusi mäki rakennettiin yhteisvoimin Kuusankosken Urheiluseuran, Kuusankosken Kisan ja Kuusankosken Puhdin kanssa. Noin puolet kustannuksista maksoi Kymiyhtiö. Talkootyötä tehtiin lukemattomia tunteja. Puinen mäkiosuus saatiin valmiiksi 1954, mutta kallion leikkaus- ja alamäen tasoitustyöt jäivät kesken. Mäen kumpua täytettiin hakkeella. Ainoa huono kohta oli alastulorinteen notkon alakaarre, jota ei voitu muotoilla, koska kallio tuli vastaan. Mäen vihkiäiskisojen harjoitushypyissä 10.1.1955 tapahtui onnettomuus. Kaikille osallistujille oli näytetty raja, missä kohtaa pitää ryhtyä jarruttamaan, mutta eräs lahtelaispoika laski jostain syystä suoraan ja kuoli syöksyessään kivikkoon. Sen jälkeen uuteen mäkeen rakennettiin vastamäki ja aita, joka esti hyppääjiä ajautumasta ulos.

Kuusankoskella järjestettiin laskiaisena iltamäenlaskukisat, joihin tuli linja-autollinen hyppääjiä Lahden Hiihtoseurasta, lähiseudun hyppääjiä Jaalasta, Kotkasta, Virolahdelta ja Luumäeltä – Kouvolan Hiihtoseurasta osallistui toistakymmentä. Kisa kulki nimellä Kuusaanniemen hiihdot ja ne olivat Kymenlaakson ehkä toiseksi kovimmat kisat. Kouvolan Hiihtoseuralla oli isoimmat: Tammikuun talvikisat ja Salpausselän kisojen jälkeen järjestetty kansainvälinen iltamäenlaskukisa.  Kuusaan iltamäenlaskukisojen erikoisuutena oli ”miehekäs ilotulitus”, jolloin mäestä sammutettiin valot ja roihut, ja hyppääjä laski ilotulitusraketin valossa.

Alkusyksyllä 1973 tulipalo vaurioitti mäkeä. Se hajotettiin syksyllä 1976 ja huhtikuussa 1977 Kymen Pioneeripataljoona räjäytti puurakenteet, jonka jälkeen seurat siivosivat jäljet.

Hyppyrimäen vieressä oli myös Jalmari Lahtisen rakentama syöksymäki. Ainakin kerran hän jäädytti hyppyrimäen montun luistinradaksi. Lähellä sijainneella Onnelan kummulla Lahtinen piti hiihtokoulua mm. Kymiyhtiön virkailijoille, englannin tunteja antaneille ”Englannin misseille”, joille talvisaikaan piti tietenkin opettaa hiihtoa suomalaiskansalliseen tapaan.

Ampuskin alueesta ei ole saatavissa paljoakaan tietoa suojeluskunnan jälkeiseltä ajalta, mutta lue lisää Eijaleena Martikaisen Min Kuusas -blogista:

http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannu-lahtinen-makihyppaajaksi-omassa.html

http://minkuusas.blogspot.fi/2015/10/hannele-rautomaen-lapsuudenkotina.html

ti   13.6.   klo 18.00 Ruukinpuisto
Lähtö terv.keskuksen pihasta

Lähdimme Kuusankosken terveyskeskuksen pihalta kohti Ruukinpuistoa. Lehmustien pohjoispuolella on viisi kerrostaloa, jotka ovat valmistuneet 1963–1998. Ainakin Lehmustie 8 on alun perin rakennettu Kymiyhtiön toimihenkilöiden asunnoiksi. Tien eteläpuolella on 1990-luvun lopulla valmistuneita rivitaloja.

Keskuspuutarha

Vuodesta 1920 muodostui yksi merkkipaalu Kuusankosken maisemakuvan muodostumiselle. Kymin Osakeyhtiö perusti vuorineuvos Einar Ahlmanin aloitteesta puutarhaosaston ja palkkasi ensimmäiseksi puutarhurikseen Matti Sihvosen. Toki puutarhatöitä oli tehty jo aiemminkin, mutta ne olivat keskittyneet tehdasalueen ja yhtiön virkailijoiden puutarha-alueiden tekoon ja kunnossapitämiseen. Yhtiö alkoi lakkojen ja sisällissodan jälkeen satsata työntekijöidensä parempaan työ- ja asuinympäristöön mm. rakentamalla uusia, laadukkaita ja viihtyisiä asuinalueita. Näin työntekijät saatiin sitoutumaan paremmin yhtiöön. Puistoalueiden lisääntyvällä määrällä puutarhuri Sihvonen tahtoi totuttaa ihmisiä järjestykseen ja siisteyteen sekä kasvattaa heidän kauneusaistiaan. Aiemmin kukin oli saanut kulkea melkein mistä vain, mutta nyt oli opittava kiertämään istutusalueita.

Vieläkin jäljellä oleva kuusiaita rajoitti noin 3,5 hehtaarin suuruista ns. taimistopuutarhaa, joka alkuvaikeuksien jälkeen alkoi kukoistaa ja saada sille kuuluvaa arvostusta. 1930-luvulle tultaessa siitä oli kasvanut mahtava Keskuspuutarha – maaseututaajaman oloissa todellinen suuryritys, jossa oli useita kasvihuoneita sekä suuria taimitarhoja hedelmä- ja koristepuiden sekä marja- ja koristepensaiden kasvattamista varten. Alueelle oli rakennettu ylipuutarhurin ja muutamien hänen apulaistensa asunnot. Keskuspuutarha piti huolta yleisten istutusten hoidosta, hoiti korvauksesta virkailijoiden puutarhoja, järjesti työläisille puutarhoja uusille asuinalueille, laittoi maan kuntoon aarin suuruisille siirtolapuutarha-alueille, otti talteen lannat talleista ja ulkohuusseista sekä hoiti mahtavat lantapatterit. Yhtiön ja kunnan avustuksella järjestettiin suosittuja puutarhanäyttelyitä, joissa esiteltiin puutarhoista saatua satoa. Keskuspuutarhan toiminta päättyi vasta keväällä 1981. (VK 9/2010)

Ruukinpuisto

Vuonna 1987 julkistettiin suunnitelma korkeatasoisen rivitaloalueen rakentamisesta Koskenrannan puistoalueen, Kymijoen, Minkkitarhan alueen ja Lehmustien rajaamalle, Kymmene Oy:n omistamalle maalle ja alueelle annettiin nimeksi Ruukin puutarha, joka sittemmin on muotoutunut Ruukinpuistoksi. Nimessä yhdistyy kaksi alueen historiallista vaihetta – yhtiön tiiliruukki (VK 9/2010) ja em. keskuspuutarha. Ruukinraitin rivitalot valmistuivat vuonna 1990–1995. Laaditussa kaavassa haluttiin säilyttää alueen puistomaisuus, vehreys sekä rakentamisessa väljyys – tässä onnistuttiin varsin hyvin. Ruukinpuiston alueella on 13 rivitaloa.

Muistona alueella toimineesta kalanviljelyslaitoksesta (VK 9/2010) Ruukinpuistossa on vielä jäljellä kaksi kesäkasvatusallasta alueen ”maisemantekijöinä”. Toiseen, vesialtaana olevaan pumpataan ja kierrätetään vettä Kymijoesta, jonka vesi on nykyisin niin puhdasta, että jotkut altaan kahden puolen olevien rivitalojen asukkaista käyvät siinä uimassa. Tämän altaan takana on toinen, nurmetettu allas, joka toimii mm. lasten leikkipaikkana.

Urheilukenttä – Keskuskenttä

Vapaa-ajan harrastusmahdollisuuksiin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota 1900-luvun alkupuolella. Yhtiön uudet työntekijät saattoivat kokea kontaktien puutetta, sosiaalista tyhjyyttä. Näin perustettiin mm. urheiluseuroja, jotta työntekijöiden kunto pysyi hyvänä, he jaksoivat tehdä töitä ja pysyivät poissa velttouden ja juopottelun kaidalta tieltä. Vähitellen alettiin rakentaa myös suorituspaikkoja ja 1920-luvulla esitettiin yhtiölle – huom. ei kunnalle – vaatimus urheilukentästä. Seurojen edustajat totesivat kentän tarpeellisuudesta näin:

”Urheilun ja ulkoilmaleikkien terveellinen vaikutus niin hyvin yksilöön kuin koko yhteiskuntaan on yleisesti tunnustettu ja kaikissa maissa kulkee ihmiskunnan ruumiillinen kehitys käsi kädessä sen sielullisen kehityksen kanssa. Ruumiinhoito, jolle jo muinaisuuden ajalla annettiin suuri arvo, on nytkin tärkeä tekijä elämässä. Urheilu nykyisessä merkityksessään on syntynyt voimakkaaksi vastapaineeksi meidän päivinämme niin suuressa määrin erikoistetulle yksipuoliselle työlle. Mutta jotta urheilu tässä merkityksessään olisi hyötyä tuottava, tulee sen saada yleinen harrastus puolelleen. Mitä enemmän urheilijoita, sen parempi.”

Kymiyhtiö rakennutti 1928–1930 urheilukentän, josta tuli paikkakunnan yleisurheilun ja palloilun tukikohta 1960-luvun lopulle asti. Stadionmitoin rakennettu kenttä oli salaojitettu hyvin. Juoksuradat sekä heitto- ja hyppypaikat oli suunniteltu maan parhaiden urheiluasiantuntijoiden tarkkojen kokeilujen mukaisesti. Ratojen pinta-aineena oli käytetty kiisumurskaa, jota saatiin rikkikiisun polttamisen jäteaineena Kymintehtaan selluloosatehtaasta. Tämä aines teki radat hiukan ponnahtaviksi ja päästi sateella veden heti läpi. Juoksuradat olivat tuolloin maamme parhaat harjoitusradat. Kenttään kuului myös pienempi kori- ja lentopallokenttä sekä 150 metrin pituinen verryttelyjuoksurata.

Aluksi pukeutumissuojana oli ollut laudoista kyhätty, epämukava ja ahdas latomainen hökkeli. 1930-luvun puolivälissä yhtiö rakennutti kentän laidalle kaksikerroksisen, tiilisen urheilupaviljongin Bertel Liljequistin piirustusten mukaan. Sen alakerrassa oli tilavat pukeutumissuojat erikseen miehille ja naisille sekä ravintolahuone keittiöineen ja tarjoilukomeroineen. Yläkerrassa keskellä oli halli ja sen vierellä kaksi pukeutumishuonetta sekä riittävästi kaappeja eri seuroille urheiluvälineiden säilyttämistä varten. Samaan aikaan rakennettiin myös 500-paikkainen katsomo.

Yleisurheilun lisäksi Keskuskentällä pelattiin mm. pesäpalloa. Kuusaalle perustettiin 1931 yksi Suomen ensimmäisistä naisten pesäpalloseuroista, Pesäpallotytöt, joka liittyi jo seuraavana vuonna palloiluseura Kuusankosken Vetoon. Onpa kentällä järjestetty painikilpailutkin kesällä 1933. Saman vuoden elokuussa juoksurataa kiersi ”lentävä suomalainen” Paavo Nurmi 3 500 katsojan hurratessa. Talvisaikaan kenttä jäädytettiin luistinradaksi, jolla järjestettiin 1950–1960-luvulla myös nuorison suosimia rusettiluisteluja. Ulkoreunassa oli pikaluistelijoiden harjoitus- ja kilpailurata.

Yhtiö luovutti Keskuskentän alueen kauppalalle 1964 ja urheilutoiminta siirtyi 1970 Naukioon Urheilupuistoon valmistuneelle kentälle. Kentän paikalle rakennettiin Bertel Gripenbergin suunnittelemia rivitaloja 1971–1974 ja alue sai nimekseen Minkkitarha. Näiden rivitalojen ja Lehmustien välissä on tenniskenttä.

Uimalaitos rakennettiin urheilukentän kohdalle joen rantaan Kymiyhtiön toimesta 1935 Bertel Liljequistin piirustusten mukaan. Pituutta sillä oli 60 metriä. Naisilla oli oma osastonsa ja miehillä omansa. Pikkulapsille oli oma aidattu altaansa, jossa veden korkeus oli noin 30 senttiä. Aikuisten käytössä oli kaksi 25 m:n pituista uima-allasta, jotka oli rajattu paaluilla, etteivät tukit päässeet uiskentelemaan ihmisten sekaan. Hyppääjiä varten oli rakennettu erikoinen hyppyteline. Kesäisin järjestettiin uimakoulu, jossa opetuksesta vastasivat yhtiön palkkaamat opettajat. Loppukesällä järjestetyssä uimapromootiossa seppelöitiin uimamaisterit ja -kandidaatit. Juhlaohjelmaan kuuluivat myös erilaiset uintikilpailut ja pellehyppynäytökset. Uimalaitos purettiin 1956. (VK 4/2005)

ti  8.8.  klo 18.00   Mattilan kylänmäki
Lähtö ent. Kossilan tallin  pihalta (Vessarinmäentie 29)

Mattilan asuttamisen alkuna on pidetty Oravan Matin kuninkaalta 1365 saamaa suojelukirjettä, jossa vahvistetaan Matin omistajuus tilalleen. Maanviljelyskylän vanhimpia tiloja on viljelty 1500-luvulta asti. Mattilan kylärakenne on 1700-luvulla poikennut muista kylistämme siinä suhteessa, ettei tänne muodostunut tiivistä kasakylää, vaan Mattila jakautui neljään taloryhmään. Näistä yksi on Kylänmäki, jossa tiet mutkittelevat taloryhmän pihojen, navettojen ja aittojen ohi ja näitä reunustavat laajat peltoaukeat sekä näkymät joelle. Vanha maalaiskylän tunnelma säilyi, koska Mattilaan 1943 laadittu rakennussuunnitelma ei nykyisen Vessarinmäentien (ent. Harjuntien) eteläpuolella toteutunut. ”Rikkaat maanviljelijät tiloineen asuttivat tien eteläpuolta ja työläiset tien pohjoispuolen ruutukaavaa.”

Eskolan paja

Ensio Sihvonen haastatteli paikkakuntalaisia ja julkaisi 1970–1980-luvuilla Kuusankosken Sanomissa paikallishistoriallista juttusarjaa. Hän kävi haastattelemassa myös Eskolan pajan seppiä. Alla oleva teksti pohjautuu tuohon haastatteluun (julkaistu xx.x. ja 7.6.1979).

Joskus 1860-luvun alussa Pilkanmaan kartanon Vähä-Eskolan torppari oli lähettänyt poikansa Johanin Oravalan kyläsepälle oppipojaksi. Noin kolmisen vuotta kestäneen oppiajan jälkeen nuori seppä oli siirtynyt Mattilan kylään Sepänmäelle rakennettuun pajaan. Todennäköisesti 1890-luvulla seutukunnan talolliset olivat pystyttäneet talkoilla tuomistaan hirsistä pajan silloiseen metsikköön, nykyisen betonitiilisen pajarakennuksen paikalle. Siinä aloitti pitkän uransa myös Sylvester Eskola (1870–1953), jonka avuksi myöhemmin tulivat hänen poikansa Arttu (s. 1902) ja Erkki (s. 1913). Alkuaikoina lähes kaikki työvälineet piti valmistaa itse. Kookas ahjon paljepuhallin oli ollut puuta ja hirvennahkaa. Jos palkeesta oli tarvittu voimakkaampaa puhallusta, niin ylösalas liikkuvalle pinnalle oli lisätty kiviä! ”Porakone” oli sellainen, että pystypuista poranvartta pyöriteltiin vaakasuoraa, langallista kaaripuuta edestakaisin liikutellen.

Eskolan pajaan tuotiin hevosia kengitettäväksi Valkealasta, Iitistä, Jaalasta, Kuusaalta ja tehtaan maatalousosastolta. Sylvester oli käynyt ajanmukaistamassa taitojaan Helsingin kengityskoulussa vuoden 1900 seutuvilla. Alussa kengät ja naulat taottiin itse. Arttu ja Erkki Eskola olivat kertoneet, että alkuvuosina osa hevosista oli ollut niin pienikokoisia, että jotkut löydetyt kengät olisivat sopineet vaikka kookkaan saappaan kantavahvikkeeksi. Talvisin sepät kiertelivät taloissa kengityspuuhissa mm. Oravalan kartanossa ja Multahovissa. Varsat olivat hankalia kengitettäviä, mutta aikuiset hevoset tiesivät mitä seppä teki. Jos hevoselle sattui ns. tyhjennysvaihe, niin talon lapset olivat olleet valmiusasemissa siivoamaan, sillä ensiksi ehtineelle oli kuulemma ollut palkkiona rekimatka joulukirkkoon. Kengitysten lisäksi sepät korjasivat hevosajoneuvojen raudoituksia, kärrinpyöriä, reenjalaksia, valmistivat hyviä viikatteita ja sirppiä, tulisijojen nurkkarautoja, pataraakkuja, yms.

Paja oli talollisten, ja sepät tavallaan heidän palveluksessaan. Isännät suorittivat kerran vuodessa tarkoin määritetyn korvauksen ennalta sovituista töistä. Joulun ja loppiaisen välipäivinä seppä sai mukaansa 5–7 kappaa ruista hevosta kohti, kapalliset ohraa, kauraa ja hernettä, pellavaa, villoja, nippu päreitä valaisuun, olkikuvon patjaa varten, lihaa ja kuorman polttopuita. Tarvittavat raudat, teräkset, yms. maksettiin suoraan rahalla.

Hirsirakenteinen paja paloi 1920-luvulla, ja välittömästi tilalle rakennettiin uusi betonitiilinen rakennus. Vuosien mittaan otettiin käyttöön sähköisiä koneita ja laitteita: porakone, ahjolle puhallin, konesaha, smirkeli, sähkö- ja kaasuhitsauslaitteet, yms. Työt muuttuivat monipuolista taitoa ja kätevyyttä vaativiksi – pääasiassa oli korjauksia, työkalujen teroittamisia ja uuttakin tehtiin mm. rakennuksille.

Pajaa vastapäätä on Erkki Eskolan kotitalo ja pajan vieressä navettarakennus, jonka päässä on heinälato. Pihassa on ollut puomi hevosten kiinnitystä varten. Yli 100-vuotias, kolmen sukupolven pajahistoria päättyi 1982.

Laukunkuja kulkee pajan nurkalta Vessarinmäentieltä Kylänmäentielle ja siitä alas jokea kohti. Mistä tulee nimi Laukunkuja? Museoamanuenssi Kimmo Seppäsen mukaan kansa on käyttänyt laukkuheinä-nimeä useammastakin kasvilajista, esim. pikku- ja isolaukusta. Näistä jälkimmäinen on suhteellisen tavallinen entisten niittymaiden jäänne. Laukkuheinä-nimeä on käytetty myös Kuusankosken seudulla harvinaisesta nurmilaukasta, jota kasvoi ainakin vielä 2011 Juosolan tilan Kaalinpään talon kalliolla ja tienpientareella. Laukku, laukkuheinä tai laukkuruoho-nimitystä on käytetty myös valkoailakista sekä peltotaskuruohosta. Näistä jälkimmäinen on tyypillinen, hyvin yleinen pelto- ja puutarhamaiden rikkakasvi, laukut taas niittymaiden ja köyhäkasvuisten piennarten heiniä. Valkoailakki on melko niukkana esiintyvä vanhan asutuksen kulttuuriseuralainen, nurmilaukka tätäkin harvinaisempi vanhan asutuksen kulttuuritulokas.

Periaatteessa mikä tahansa em. kasveista voisi olla nimenantoperusteena Mattilan Laukunkujalle, mutta Seppänen pitää todennäköisempänä, että se on alkuaan perua kansan käyttämästä hämäläismurteiden merkityksestä ’veräjä’ tai Kaakkois-Suomessa esiintyvästä laukku-sanan merkityksestä ’kuoppa’, ’lätäkkö’. Mattilan vanhat asiakirjamerkinnät nimistä ovat vuosien 1835–1841 isojakoasiakirjoista, missä esiintyvät nimet Laukunpeldo ja Laukun oja. Laukunpellon halkaisee kylätie, jota hyvin todennäköisesti ovat aikoinaan katkoneet veräjät.

Kylänmäen idyllinen maalaismaisema on muuttunut vuosien varrella. Kävelyreitillä olleiden Juosolan, Ylä- ja Ala-Tollmannin sekä Lassilan tilojen rakennuskannasta on 1970-luvulla purettu paljon vanhaa pois ja rakennettu uutta. Seuraavat kolmen tilan esittelytekstit pohjautuvat Sirkka-Liisa Mikkelän ja Seija Halmeen tekemiin haastatteluihin 2004–2010.

Juosolan tilan Kaalinpään talo

Vuoden 1655 henkikirjan mukaan Juosolan tila on ollut Erik Gyllenstiernan rälssitila ja vuoden 1739 henkikirjassa se on Karjalan rakuunarykmentin henkikomppanian ratsutilan aputila.

Otteita Aapo Kaalinpään haastattelusta 2004:

Juosolan tilan taloa ovat isännöineet Taavi Kaalinpää (s. 1886) ja Hilda Maria o.s. Nykänen, sen jälkeen heidän poikansa Pauli ja vaimonsa Maire, joille syntyi kuusi lasta: Juhani, Aapo, Marja, Leena, Virpi ja Eeva. Aaposta tuli isäntä 1967 ja samana kesänä suoritettiin tilan ositus. Aapo Kaalinpää ei harjoittanut maanviljelystä enää omaan laskuunsa, vaan hän oli sähkölaitoksella töissä. Mainittakoon, että Voikkaantien itäpuolella oleva teollisuusalue on rakennettu Juosolan pelloille.

Vanha, ilmeisesti 1800-luvulla rakennettu päärakennus sijaitsi Kylänmäen päällä takaseinä Vilkin rajassa kiinni ja talon pääty tiessä kiinni. Talon keskellä oli eteinen ja keittiö, toisessa päässä kaksi kammaria ja toisessa tupa. Hirsinen, lautavuorattu talo purettiin 1937. Nykyinen päärakennus valmistui 1936. Sokkeli oli teetetty jo 1910. Talon hirret ja puutavara oli kaadettu omasta metsästä. Lautavuorattu talo on aina ollut väriltään vaalean kellertävä. Vuonna 1962 vedettiin vesijohto kaivosta sisälle. Yläkerrassa oli 200 litran vesisäiliö, josta tuli käyttövesi. Kunnan vesijohto kaivettiin talkoilla Eskolan pajalta Laukunkujan viertä alas 1972. Samaan aikaan sisätiloihin tehtiin wc ja sauna.

Talon takana on ollut puutarha omena- ja kirsikkapuineen, marjapensaineen, yms. Perunaa oli viljelty yksi sarka, paikkaa vaihdellen. Perunat nostettiin kuokalla, mutta 1945 oli ostettu Alma Pekkolan kanssa yhteisesti hevosvetoinen perunannostokone Kouvolan Maatalouskaupasta. Kone tuotiin junalla Voikkaan asemalle ja noudettiin takalaiturilta kahden hevosen vetämillä hevoskärryillä. Perunat kerättiin oman väen voimin ja talkoilla talon alla olevaan kellariin. Nostokoneeseen tehtiin jossain vaiheessa koivupropsista traktoria varten lyhyt puomi. Myöhemmin kone lahjoitettiin Viroon. Tien alapuolella oli varsinaiset kasvimaat, joilla viljeltiin mm. porkkanaa, punajuurta, sipulia, tomaattia ja kurkkua. Sota-aikaan oli kasvatettu kessua.

Vanhat, hirsistä rakennetut navetat ovat sijainneet Kylänmäentien joen puolella. Pihapiiriin kuuluu iso rakennus, jossa on navetta, hevostalli, sikakarsina, kärryvaja, karjakeittiö, maitohuone, puuliiteri, lantasäiliö, huussi ja sauna. Tiilisessä navettarakennuksessa (1928) on tilaa 10 lehmälle, mutta ne hävitettiin 1963. Saman rakennuksen hevostallissa on tilaa viidelle hevoselle. Mattilan kylässä toimi 1930–1950 Sonniyhdistys, jonka sonni ”asui” Kaalinpään navetassa Laukunkujan ja Kylänmäentien kulmauksessa. Talolliset maksoivat karjakoon mukaan määräytyvää osuusmaksua ja näillä rahoilla hankittiin yhdistykselle sonni. Lisäksi maksettiin astutusmaksua. Keinosiemennys otettiin käyttöön 1950. Mattilan Metsästysseura perustettiin 1946 ja ensimmäiset hirvipeijaiset on pidetty Kaalinpään talossa 1954. Taloa vastapäätä oleva aitta on rakennettu 1800-luvulla. Puimahuoneet, olkitallit ja riihi sijaitsivat Maamiesseurantalon paikalla.

Tollmanni – Tollman

Tollmanin tila on ollut vuoden 1655 henkikirjan mukaan Erik Gyllenstiernan rälssitila ja vuoden 1739 henkikirjassa sen mainitaan olleen Karjalan rakuunarykmentin henkikomppanian kersantin virkatalo.

Sen haltijoina ovat olleet:
Majoitusmestari Otto Reinhold Brusin       1722 ja 1724–1727
Kornetti Karl Gustaf Schauman                    1722–1724
Jonas Gestrick                                                  1727–1732
Gottlieb Adolf von Rehausen                        1732–1740
Jonas Korpaeus                                               1740–1741
Magnus Wilhelm Armfelt                              1741–1742?
Karl Gustaf Nässén                                          1742?–1744

Sana Tollman = lautamies. Tollmannin tila lohkottiin Ylä- ja Ala-Tollmaniksi 1733.

Ylä-Tollman

Tilaa ovat hallinneet:
Taavi Tollman                                                            ?–?
Hilda ja Emil Tollman                                        1937–1960-luku
Hilda Tollman                                                      1960-luku–1971
Helge Peipponen                                                 1971–2010
Anne Hyytiäinen o.s. Peipponen                      2010–

Otteita Helge ja Aila Peipposen sekä heidän tyttärensä Anne Hyytiäisen haastatteluista 2006–2010:

Tilan viimeisimpinä haltijoina ovat olleet Taavi Tollman (s. 1857) ja vaimonsa Helena. Heillä oli 7 lasta: Taavi, Sylvester, Otto, Iida, Hilda, Emil ja Evert. Seuraavaksi emännäksi tuli lapsista vanhapiika Hilda ja isännäksi vanhapoika Emil, jotka hallinnoivat tilaa 1937–1960-luvulle asti. Emilin kuoleman jälkeen eli 1960-luvulla tilan omisti perikunta, kunnes Hildan serkun poika Helge Peipponen lunasti sen 1971. Vuonna 2005 tila lohkottiin Helgen ja vaimonsa Ailan kahden tyttären kesken omistusoikeuden siirtyessä tyttäristä Anne Hyytiäiselle. Hallintaoikeus siirtyi hänelle 2010 lähtien ja tila rekisteröitiin silloin uudelleen.

Tollmanin vanha päärakennus purettiin ja paikalle rakennettiin uusi 1971. Kylänmäentien eteläpuolella sijaitsi kaksi aittaa, joista pienempi, yhä olemassa oleva oli liha-, vilja- ja rojuaitta. Suurempi aitta piti purkaa, kun kaupungin leikkuupuimuri ei sopinut ajamaan Kylänmäentietä lastenkodin pelloille. Sen vintillä oli säilytetty mm. temppelkelkat eli kirkkoreet. Aitan hirret vietiin Sompasen itäpuolella Verkkosuon alueella sijaitsevalle Riihilammelle, ja niistä rakennettiin taukotupa kesäpaikaksi 1976. Maakellari rakennettiin 1920–1930-luvun vaihteen tienoilla Voikkaan tiilistä. Navettarakennuksen, karjakeittiön ja saunan tiiliosat oli muurattu Voikkaan elokuvateatteri Iltatähden tiilistä. Navetassa oli paikat kahdeksalle lehmälle ja aitaus vasikalle. Maito siivilöitiin, jäähdytettiin ja kaadettiin tonkkiin, jotka kuljetettiin pyörällä pääasiassa Ympäristön Osuuskaupan Mattilan myymälään. Lehmät hävitettiin 1950-luvun loppupuolella. Navettarakennuksessa sijaitsivat myös talli, sikala, lampola, alakyökki, karjakeittiö ja huussi. Rakennus poistettiin käytöstä 1971, ja sen hirsiosia käytettiin uuden päärakennuksen kattovasoihin. Navettarakennuksen päädyssä oli puinen saunarakennus sekä karjakeittiö, josta jäljellä oleva osa on nykyisin traktorin ja polttopuiden sijoituspaikkana. Kylänmäentien pohjoispuolelta on purettu halkoliiteri sekä aitta, jossa säilytettiin vaatteita, olkia ja heiniä.

Ala-Tollman

Tilaa ovat hallinneet:
Tuomas Markunpoika                                           1733–1758
Jaakko Tuomaanpoika                                         1758–1782
Arvi Jaakonpoika                                                  1782–1815
Anna Arvintytär                                                     1815–1841
Simo Eliaanpoika                                                  1841–1884
Maija Simontytär                                                   1884–1914
Taneli Eliaanpoika                                                 1914–1945
Otto TanelinpoikaTollman                                      1945–1983
Seppo Tollman                                                      1983–

Otteita Seppo Tollmannin haastatteluista 2010–2014:

”Tila perustettiin 1733. Nykyinen omistaja Seppo Tollman on tilan yhdeksäs omistaja. Sepon isä Otto Tollman (1898–1992) oli yhdistysmiehiä ja kuului mm. maamiesseuraan, Lajitteluyhdistykseen ja Sonniosuuskuntaan ollen sen perustajajäseniä. Hän oli myös Kouvolan Ympäristön Osuuskaupan hallituksen jäsen ja Mattilan Marttayhdistyksen kannatusjäsen. Otto oli nuoruudessaan Pelastusarmeijan luutnantti ja oli sen palveluksessa mm. Kajaanissa, josta palasi hoitamaan maanviljelystä kotitilalleen Mattilaan. Tila tuli hänen haltuunsa 1945 ja pojalleen Sepolle 1983.

Ensimmäisen, vanhan, harmaan hirsitalon paikalle rakennettiin uusi, kaksipiippuinen, yksikerroksinen asuintalo 1930. Yläkerta rakennettiin 1936. Myöhemmin taloa on remontoitu ja yläkertaan rakennettiin terassi 1970–1980-luvun taitteessa. Osittain kolmikerroksisessa lajitteluhuoneessa vuodelta 1950 on alakerrassa viljojen lajitteluhuone ja lajittelukone. Siellä myös peitattiin viljoja. Toisessa kerroksessa oli pellavakone, jolla loukutettiin pellavaa sekä jyvien vastaanotto ja punnitus. Ylimpänä sijaitsi käsittelykone heinänsiementen lajitteluun. Tätä konetta ei monessa talossa ollut, joten täällä käytiin Oravalaa myöten. Maakellari ei enää ole käytössä. Aitan päästä on purettu hirsirakenteinen, kaksikerroksinen sammaltalli, jonka toisessa kerroksessa oli sammalmylly sammalten murskaamista varten. Sieltä ne putosivat alakertaan. Sammalta haettiin mm. Laukassuolta Sompasen kaakkoispuolelta, ja sitä käytettiin eläinten alusiksi eli pahnoiksi. Sahan ja Maamiesseuran yhteisesti omistamassa varastossa eli ruumiskärrihuoneessa säilytettiin kylän yhteistä Mattilan Marttojen omistamaa ja vuokraamaa ruumisvaunua. Palkakseen ruumisvaunun kuski sai pirtupullon ja kiitokset. Kärrihuone on purettu, ja sen laattakivet ovat asuintalon pihakivinä. Riihen paikalle on rakennettu Eino Niinisen piirtämä kalustovaja, jonka keskellä on vieläkin riihen uunin pohja. Vajassa säilytetään koneita. Pitkän, neliosaisen aitan hirret ovat peräisin 1700-luvulta ja ne siirrettiin Ala-Tollmanin tilalle 1800–1900-lukujen taitteessa. Aitassa oli osastot vaatteille, viljalle, jauhoille sekä riistan ja lihan säilytykselle. Navetta rakennettiin ennen 1930-lukua oman tiilikoneen sementtitiilistä. Siinä on karjakeittiö, sauna, talli ja itse navetta kahdeksalle lehmälle. Edistyksellinen isäntä oli tehnyt automaattiset juottokupit, jotka täytettiin käsipumpulla. Täältä maito vietiin joko Hirveläntiellä, entisen apteekin alapuolella, sijainneeseen meijerin myymälään tai Kouvolaan. Kylänmäentien reunassa, palokaivon luona oli maitolava, josta auto haki tonkat. Navettarakennuksessa oli myös kaksiosainen sikopahna, lammaskarsina ja kanala. Nykyään navettarakennus on vuokrattu hevostalliksi ja useat vuokraajat ovat remontoineet sen tallikäyttöön sopivaksi ja rakennuksen ympärillä on aitaukset hevosia varten. Liiterin ja aitan takana sijaitseva kellari on vielä alkuperäisessä kunnossa, ja se toimi sodan aikana kylän pommisuojana. Kellarin alapuolelta on purettu heinälato. Kalustovajaa vastapäätä rivissään olleet neljä latoa on purettu.

Kyläläisillä oli viljelyksiä sydänmailla, jonne saattoi kertyä matkaa useita kilometrejä. Näillä viljelyksillä oli ns. kesätupia, joissa oli karjasuoja ja vaatimaton asumus. Näissä saatettiin asua lähes koko kesä tai joitakin viikkoja heinänkorjuun ja kauranniiton aikaan. Savon rataa rakennettaessa 1880-luvun lopulla kesätuvissa asui radanrakentajia. Pieni vaalea rakennus, joka erottuu Kylänmäen maisemassa Pessankosken sillankin kautta ajettaessa, on Mauno Peltolan Sydänmaan kesätupa. Se on alun perin ollut kolmen talon yhteinen ja siirretty Kylänmäelle Mattilan Maamiesseuran käyttöön. Rurik Wasastjernan sanojen mukaan se on pystytetty lähes avokalliolle kuin vartiotuvaksi. Maamiesseura kokoontui kerran kuukaudessa ja järjesti erilaisia kursseja, mm. Karjakurssin. Seuran nimi muutettiin myöhemmin Maatalousseuraksi ja sen toimialueena oli koko Kuusankoski. Seuran toiminta pikku hiljaa hiipui, tupa on kuitenkin vielä pystyssä muistuttamassa menneistä ajoista. Tuvan eteläpuolista peltoa kutsutaan Kettutarhaksi. Kesätuvan (Maamiesseuran talon) vieressä on ollut neljän talon yhteinen Pajulahden kuivuri. Se rakennettiin 1928, uusittiin ja nykyaikaistettiin myöhemmin siilokuivuriksi, mutta on jo purettu pois.”

Lassila – ”punainen” ja ”valkoinen”

Lassilan tila lohkottiin kahteen osaan: ”punaiseen” ja ”valkoiseen” Lassilaan.

Funkistalo Vessarinmäentiellä – korjausta VK 2/2003 tietoihin

Kylänmäentieltä käveltiin Vessarinmäentietä takaisin lähtöpaikalle Kossilan talleille. Heti tien pohjoispuolella on vaalea funkistyylinen asuinrakennus, jonka on piirtänyt Kymin Oy:n vastaava ylimestari Väinö Linden ja piirros on päivätty 20.7.1937. Mäntyharjusta tullut hevosmies Fabian Lahdelma oli toivonut ”nykyaikaista” taloa ja sen perusteella Linden oli ottanut taloon mallia eräästä saksalaisesta rakennuslehdestä, jossa esiteltiin funkistaloja. Tytär Anita Patala o.s. Lahdelma oikaisee VK 2/2003 julkaistussa artikkelissa olleita virheellisiä tietoja: ”Isä Fabian rakensi talonsa itse. Hän valoi sementtivellistä talon seinien jokaisen tiilen tontilla olleissa, laudoista tehdyissä muottikehikoissa. Vellikupin artikkelissa mainittu tiilien kantaminen Harjusta ei kuitenkaan liene ihan tuulesta temmattua, sillä sekä talon että ulkorakennuksen tulisijoihin tarvittavat niin sanotut tulenkestävät tiilet tuotiin muualta. Mutta siitä miten nämä tiilet oli kuljetettu rakennuspaikalle, siitä ei kenelläkään sisaruksella ole tietoa. Nämä tulenkestävät tiilet saattoivat olla juuri niitä tiiliä, joita tekstissä mainittu Manninen oli selkärepussaan kuljettanut. Tällaisesta Mannisesta ei meistä ollut kukaan koskaan kuullut. Talon tulisijan ja piipun muuraukseen on tarvittu piippumuurari. Liekö hän ollut Manninen vai joku muu?” Lahdelman nelihenkinen perhe muutti taloon heinäkuussa 1939. Perhe kasvoi myöhemmin kuusilapsiseksi.

Funkistyylinen rakennus on tasakattoinen. Siinä on valkeaksi rapatut seinät, koristeeton julkisivu, kattoterassi, symmetriasta vapaa pohjakaava sekä puolikaaren muotoinen halli, jossa on ikkunarivi seinästä seinään. Talon ylä- ja alakerrassa on kolme huonetta – yht. 65 m². Taloa on remontoitu sekä ulkoa että sisältä ainakin 1990-luvun alkupuolella.

Ympäristön Osula eli ”Pajan kauppa”

Paikalla on ollut ainakin Heimosen kauppa ja Marttilan kauppatalo, jonka Osuuskauppa osti kalusteineen 130 000 markalla ja varaston tukkuhinnalla. Osuuskauppa Ympäristön Mattilan myymälä avattiin 7.5.1937. Vanha myymälä toimi useita kymmeniä vuosia, kunnes uusi myymälärakennus rakennettiin vanhan tilalle 1964. Myymälätoiminta päättyi ilmeisesti 1970–1980-luvun vaihteessa, mutta liikerakennus on vielä olemassa.

Kossilan tallit

Kävely päättyi Kossilan talleille. Voikkaalainen Johan David Kossila (1884–1953) oli varhaisimpia linja-autoliikennöitsijöitämme. Ennen ”matkustavaisten” kyytiin ottoa hän kuljetti tavaraa ja postia Harjun asemalta Savon radan varresta Voikkaalle. Matkustajia otettiin ensi kerran kyytiin 1923, jolloin Kossila oli ostanut ensimmäisen kuorma-autosta tehdyn Ford-linja-autonsa. Voikkaan ja Harjun aseman neljän kilometrin väli oli Johan Kossilan ensimmäinen linja-autolinja. Sen kulkuvuorot oli sovitettu Harjussa pysähtyneiden junien mukaan. Toinen linja kulki Kymijoen itäpuolta Voikkaalta Harjun, Saarennon, Jokelan ja Tornionmäen kautta Kouvolaan. Lue lisää Kossilan menestystarinasta VK 11/2012 ja 12/2013.

ti   12.9.   klo 17.30 Kivimäki
Lähtö Teboilin P-alue, Kyminkatu 2

Kivimäki

Kymintehtaan läheisyydessä, Okanvuoren rinteessä ja rinnemaastossa, sekä sen alapuolella olevassa kalliopohjaisessa, kumpuilevassa maastossa on laaja asuinalue, jota kutsutaan Kivimäeksi. Sitä halkoo läheisyydessä olevalta vesiseltä suolta Kymijokeen vettä kuljettava, syvänteessä oleva suuri puromainen oja. Nimi saattaa johtua siitäkin, että asuma-alueen idänpuoleisessa reunamaastossa on menneinä aikoina ollut, sen aikuisten mittasuhteiden ja määritelmien mukaan laaja kalliolouhintatyömaa, jossa vuorisena ylänkönä kohoava graniittikallio on ollut ehjää rakennusainetta ja siihen aikaan perustavaa laatua olevaa tehdasrakennustyömaan tarpeisiin välttämätöntä rakennusainetta.

Kävelylle lähdettiin Teboil-huoltamon P-alueelta nykyistä Kyminkatua (ent. Niskalantie) kohti Kinnastien (ent. Kasarminkatu) risteystä. Kiitotieltä eli nykyiseltä Kuusaantieltä lähtenyt Niskalantie kulki aiemmin hieman eri linjaa kuin nykyisin. Tie oikaistiin 1971–1972 ja Kuusankosken Sanomissa 28.10.1971 julkaistussa artikkelissa mainittiin, että katu on tarkoitus muuttaa myöhemmin nelikaistaiseksi. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Tien varrella ja ns. Karin tullissa on ollut vilkasta liike-elämää sekä huvituksia (VK 12/2013, 13/2014). Onpa Kuusaantien Kymin puolelle suunniteltu kauppahallia ja -toria 1948.

Saimme kuulla myös alueen vilkkaasta liikehistoriasta, josta enää on jäljellä entinen apteekin talo. Kymintehtaan apteekki sai apteekkioikeudet 1.9.1955, ja sen toimipaikaksi tuli Kyminkadun varrella silloin viimeistelyvaiheessa ollut kaksikerroksinen Pauli Onkan rakennuttama liike- ja asuintalo. Apteekki aloitti toimintansa 12.1.1956. Sen apteekkareina ovat toimineet mm. Toivo Vuorhela, Eero Lakkakorpi, Vuokko Alavuotunki, Hilkka Salovaara ja Stig Holmström. Täältä apteekki muutti ensin Kyminkulman liikerakennukseen, sitten keskustaan Kauppakadulle 1985, missä apteekin nimeksi vaihdettiin 1990-luvun alussa Kyminkulman apteekki. Nyt apteekkitalossa toimii Stefan Lupescun 1997 perustama elektroniikkahuolto Romlab Oy ja joitain vuosia sitten myös vaimonsa Seda Lupescun Kukka- ja taidekauppa.

Juho Niemisen suutarinliike aloitti toimintansa 1923 Karin pytingin keittiöstä tehdyssä verstaassa. Aluksi tehtiin pääasiassa jalkineiden korjauksia. Kun hyvin tehdyt tuotteet tulivat tunnetuiksi, niin jo 1920-luvun lopulla toiminta laajeni ja alettiin valmistaa lujia työkenkiä, tallukoita, kenkiä jalkainvalideille, yms. Juholla ja pojallaan Lassella oli jo silloin kahdeksan apulaista, joista suurin osa oli Niemisen sukua tai Lassen veljiä. Asiakkaina oli tehtaan johtoa, virkamiehiä, mestareita ja työmiehiä. Tuotteita käytiin myymässä toreilla ja markkinoilla.

Vaatetus- ja Lyhyttavaraliike Velj. Seppälä aloitti toimintansa 1930–1937 Karin Miljoonatalossa. Heti kävelyn jälkeen tiedotusvälineet ilmoittivat, että oikeuden määräyksestä Seppälä-ketju on määrätty konkurssiin. Kauppias Ernst Karista ja hänen liike-/asuinrakennuksestaan, elokuvateatteri Kino Sammosta ja Grönroosin/Sariolan sirkusvierailuista voit lukea VK 12/2013 ja Kolarin kauppiassuvusta VK 13/2014. Kymintehtaan saunasta kerrotaan tämän julkaisun sivulla xx.

Taksikoppi sijaitsi Kinnastietä (ent. Kasarminkatu) ylöspäin noustaessa heti tien oikealla puolella. Siinä päivystivät mm. Orajärvi, Kiema ja Saarimäen Hilma. (VK 8/2009)

Mielenterveyskuntoutujien palvelukoti Niittykoti on Kinnastietä (ent. Kasarminkatu) ylöspäin noustessa heti oikealle jäävä matala rakennus. Kotinummi Oy:llä on Kouvolassa Niittykodin lisäksi myös toinen palvelukoti Nummikoti sekä Onnela Lieksassa. Tämän vuoden helmikuun alusta Kotinummi Oy:n mielenterveyskuntoutujien asumispalvelut siirtyivät Mehiläisen omistukseen. Aiemmin rakennuksessa ovat toimineet mm. Filpuksen sekatavarakauppa, Alpo Soimakallion ja Matti Kasurisen kauppa (myös rautaosasto), Pentti Paappasen sekatavaraliike, Kotolan myymälä, Neon Teos – valomainoksia tehnyt yritys sekä Lissun Paja – yritys, jossa Marja-Liisa Pessa teki mm. nahkatöitä, veneen pressuja, verhoilutöitä, yms.

Kaksi kasarmia rakennettiin Kymiyhtiön toimesta Kyminkadun ja Kinnastien väliin 1906. Kaksikerroksisten hirsikasarmien yläkerrassa oli neljä kahden huoneen asuntoa ja alhaalla kahdeksan yhden huoneen asuntoa. Sodan jälkeen kasarmeihin saatiin sisävessat ja vesijohto, sitä ennen toisen kasarmin ja huussien alapuolella olleen kaivon vesi oli ihan poreillut ammoniakista. Kaivon kohdalla kulkee nyt Kyminkatu. Tien valmistuttua rakennettiin säleaita, etteivät lapset putoaisi tielle. Kasarmien varastot ja pakari sijaitsivat Kinnastien toisella puolella. Kasarmit purettiin 1978 ja 1984. Itäisemmän kasarmin betoninen kivijalka on vielä nähtävillä kadun reunassa.

Kivimäen omakotialueen keskellä itä-länsi-suunnassa kulkee Kivimäentie ja Okanvuoren laitaa Kotirinteenkatu (ent. Kotiharjuntie). Tontit ovat suurehkoja ja aikoinaan tarkasti lista-aidoin rajattuja. Talot rakennettiin melkoiseen epäjärjestykseen. Täällä on vanhaa sekä aivan uutta rakennuskantaa, mutta pääosin talot on rakennettu ehkä 1940–1950-luvuilla. Ainakin yhden talon seinässä on vielä Kymiyhtiön rakennusnumerolaatta. Pihamaastot hyödynnettiin tarkoin tuottamaan sekä näyttämään kauniilta omena-, kirsikka-, jopa päärynäpuineen. Kukkaloistoa toivat joriinit, asterit, rinkeruusut (kehäkukat), leijonankidat, ruusu- ja orjantappurapensaat, tuomi- ja pihlajapuut, ja sireenipensaat. Kallioisemmat tontit aiheuttivat asukkaille kasteluhuolia. Okanvuorelta Kymijokeen virranneen puro-ojan liepeillä asuneilla oli kaivoja ja ojan alkukohdassa olleessa vesiperäisessä suossa oli kirkasvetisiä lähteitä. Yhden tällaisen kohdalle oli rakennettu suojakoju ja sen sisälle käsivoimainen nostopumppu. Vesi oli kirkasta ja puhdasta, ja siitä noudettiin vettä autoilla vesitiinuihin niille, joilla ei omaa kaivoa ollut. Lapsilla ja miksei aikuisillakin oli mahtavat mäenlaskumaastot Okanvuorella niin kelkoilla kuin suksillakin. Kävipä kerran onnettomuus, jossa poika teki akan eli kaatui ja suksisauva lävisti hänen vatsansa. Kotiin ja kavereille tuli suuri suru, sillä poika menehtyi.

Jehovan todistajien valtakunnansali sijaitsee Kotirinteenkadulta alas kohti Kyminkatua kulkevan Kymintehtaantien varrella. Se vaurioitui tulipalossa 26.3.2008 ja rakennus purettiin keväällä 2009. Samana vuonna rakennettiin kahden viikonlopun ja niiden välisenä aikana uusi 262-neliöinen valtakunnansali pihoineen pikarakennusmenetelmällä ja suurella rakentajaporukalla.

As. Oy Kouvolan Kivimäenkulman rivitalot edustavat alueen uusinta rakennuskantaa vuodelta 2011.

Kymen Makkaran tehdas ja asuinkerrostalo. Kyminkujalla sijaitsevan vaaleanpunaisen kerrostalon matalassa tehdassiivessä on toiminut Kymen Makkaran tehdas. Arkkitehti Rurik Wasastjernan kirjasarjan Kolme tehdasta – yksi kunta kolmannessa osassa olevassa artikkelissa hän kertoo talosta (oletettavasti rakennuksen pohjapiirustusten perusteella) näin:

”Arkkitehdit Niilo Kakko ja Arvo O. Aalto piirsivät 1948 yhdistetyn makkaratehtaan ja asuintalon. Vuonna 1954 valmistunut rakennus koostuu kolmikerroksisesta asunto-osasta ja siihen nähden kohtisuorasta tehdassiivestä. Asuinosan maantasokerroksessa sijaitsi kaksi myymälähuoneistoa, konttori, pakkaamo, varasto, makkaratuulettamo ja jäähdyttämö. Tuotantosiivessä oli konesali paloittelupöytineen, kuumasavustamo ja keittohuone. Kellariin sijoitettiin tavanomaisten lämmitys-, pyykki- ja saunatilojen lisäksi luiden keitto ja jauhatus, kylmäsavustamo, ammesuolaamo ja autotalli. Asuinosan toisen kerroksen vei kokonaan tehtailijan perheen asunto. Siihen kuului herran, rouvan ja palvelijan huone sekä ”metsästyshuone”, josta pääsi tehdassiiven päälle rakennetulle kattoterassille. Kolmas kerros oli tehokkaasti jaettu kuuden yksiön ja yhden kaksion kesken. Ulkoarkkitehtuuriltaan rakennus on aikakaudelle tyypillinen satulakattoinen roiskerapattu perustalo. Myymäläjulkisivua hallitsevat suuret näyteikkunat ja porrashuoneen pystyikkunat tiilikehyksineen.”

Rakennuksen pohjapiirrosten mukaiset huonejaot ja varsinkin kaikki edellä mainitut toiminnot tehdassiivessä eivät ilmeisesti toteutuneet. Sain Kymen Makkaran palveluksessa vuosina 1957–1966 mm. tehtaan osakkaana ja apulaisjohtajana toimineelta Auvo Viskarilta hänen ja Esa Helinin kokoamaa muistitietoa talon toiminnasta 1950–1960-luvuilta:

”Erolan liiketalo” sijaitsi lähellä ns. “Kymin ympyrää” osoitteessa Niskalantie 18 (nyk. Kyminkuja 4). Talon rakentamisen aloitti 1950-luvun alussa kuusankoskelainen lihakauppias ja makkaratehtailija Martti Erola, jolla oli 1940-luvulla pieni “makkaraverstas” lähes viereisellä kiinteistöllä. Kerrotaan, että rakennettavan uuden liiketalon perustuksia jouduttiin paaluttamaan niin paljon, etteivät kustannusarviot enää pitäneet alkuunkaan paikkaansa ja valtava inflaatio verotti rakentajan rahoja. Erolalla oli ollut tarkoitus rakentaa kaksikerroksinen asuintalo ja sen siipirakennukseen uusi makkaratehdas. Rakentajalta loppuivat kuitenkin rahat ja luottokin ja hän joutui myymään rakennushankkeensa keskeneräisenä. Sen osti Karjalan kannakselta muuttamaan joutunut karjalaismies Antti Suikkari. Hän toteutti rakennustyön loppuun ja rakensi asuinosaan vielä yhden kerroksen lisää. Aikalaiset ovat kertoneet, että taloa korotettiin nostamalla kattoa tunkeilla ylös sitä mukaa kun muurarit muurasivat kolmannen kerroksen seiniä korkeammiksi.

Kaksi Hämeenlinnassa osuusteurastamon palveluksessa ollutta makkaramiestä vuokrasivat 1953 talosta makkaratehtaan tilat ja asunnot perheilleen. Matti Helin ja Paavo Hölttä perustivat avoimen yhtiön Kymen Makkara Helin & Hölttä -nimisen makkaratehtaan ja aloittivat talossa toiminnan. Makkaratehdas toimi näissä tiloissa 10 vuotta. Vuonna 1964 yritys muutti uusiin toimitiloihin Aholantie 2:een.

Antti Suikkari myi tämän jälkeen liiketalon Joensuun seudulta olleelle maanviljelijä/taksimies Tauno Liimatalle. Liimatta teki talossa mittavan perusparannuksen muuttamalla makkaratehtaan tilat asuinkäyttöön. Kymmenisen vuotta myöhemmin Liimatta myi kiinteistön 1970-luvulla jollekin liikemiesryhmälle.

Talon ensimmäisessä maanpäällisessä kerroksessa oli liikehuoneistoja. Kymintehtaan puoleisessa päädyssä toimi 1950-luvulla ainakin Koirasen kirjakaupan sivumyymälä. Seuraavana oli Olavi ja Maila Pulkan liha- ja ruokatavarakauppa. Pulkan jälkeen kauppaa pitivät Kaija ja Veikko Skyttä. Heidän jälkeen kauppiaaksi tuli Jaakko Nieminen, joka 1970-luvun alussa muutti kauppansa kadun vastakkaiselle puolelle Kuusankosken Osuusliikkeeltä vapautuneisiin tiloihin. Talon pääsisäänkäynnin oikealla puolella oli 1950-luvulla Aallon ja Tähtisen radioliike ja korjaamo. Sittemmin huoneistossa toimi paperikauppa. Seuraavassa liikehuoneistossa oli Jämsäläisen pyörä- ja koneliike sekä myymälän alakerrassa pyörä- ja mopokorjaamo. Liikkeen tuotevalikoimaan kuuluivat 1960-luvun alkupuolella mm. Helkama-televisiot ja Helkama-mopot. Viimeisessä liikehuoneistossa “Kymin ympyrän” puolella oli 1950-luvulla rouva Melinin asusteliike ja 1960-luvulla vaatetusliikkeen pitoa jatkoi kouvolalainen salkkutehtailija Arvo Kääriäinen.

Talon toisessa kerroksessa asuivat 1950-luvulla Paavo Hölttä ja Matti Helin perheineen. Helinien muutettua Hämeenlinnaan 1963 asuntoon muutti Auvo Viskarin perhe. He asuivat vuoteen 1970 saakka. Höltän perheen muutettua Kouvolaan heidän paikalleen muutti Veikko Skytän perhe ja heidän jälkeen Jaakko Nieminen perheineen. Kolmannessa kerroksessa asuivat Maila ja Olavi Pulkka sekä talon omistaja Antti Suikkari perheineen. Yhdessä pienessä huoneistossa oli Kymen Makkaran konttori. Jonkin aikaa talossa asui myös kelloseppä Raimo Oksanen perheineen. Talossa ovat asuneet myös Hietaset, Turpeiset ja Mäkelät.

Talon myöhemmästä liiketoiminnasta ei ole muuta tietoa kuin se, että loppuvuosina talossa toimi Helinin osto- ja myyntiliike. Hän ei ollut sukua makkaratehtaan Helinille. Liiketilat on nykyään muutettu asuinhuoneiksi.

Makkaratehdasta vastapäätä Kyminkujan toiselta puolelta on purettu Veikko Vettasen kauppa sekä 1920 avattu Kuusankosken osuusliikkeen Niskalantien sivumyymälä. Osuusliikkeen toiminta päättyi 1960–1970-lukujen vaihteessa.

* * *

Syyskuu 2016:

Kotiseutukävelyllä Puistomaalla

Syyskuun kotiseutukävelyllä kierreltiin ns. vanhalla Puistomaalla Eijaleena Martikaisen ja Ulla Nikulan johdolla. Arto Sulanen kertoili lapsuus- ja nuoruusmuistojaan, joista mieleen jäi Lontoon olympiakisoissa 1948 hopeaa voittaneen seiväshyppääjä Erkki Katajan Puistomaan pojille pitämät hyppyharjoitukset mestarikerhon kentällä.

Laurellin perheyritys osti 1950-luvulla rakennetut Kansantien kerrostalot pari vuotta sitten ja remontoivat niitä. Ylätalo on valmis ja sen kaikissa asunnoissa on vuokralaiset. Asunnoissa olevat huoneet ovat isoja: kaksiossa tilaa on 64 m² ja kolmiossa olohuone on 35 m², makuuhuone 20 m². Nyt työn alla on keskellä sijaitseva ns. poikamiesboxi, johon aikoinaan asutettiin Kymiyhtiöllä työssä olleita poikamiehiä. Kävelyn päätteeksi pääsimme tutustumaan taloon sisälle.

Puistokadun varrella on viisi Kymiyhtiön rakennuttamaa, Wolmar Forsbergin suunnittelemaa (1919) teltta- eli pyramidikattoista, neliömäistä ns. sokeritoppataloa, joista kuudes on purettu. Näistä kolmessa oli alkuaan neljä asuntoa ja kolmessa kaksi. Myöhemmin asuntoja on yhdistelty ja nyt niissä asuu yksi tai kaksi perhettä. Puistomaankujan ja Puistokadun väliin jäävät Kymiyhtiön rakennuttamat mestaritalot, Valtakadulla Siwaa vastapäätä oleva ja Puistomaankujan suuntainen kerrostalo – ns. Eläketalot sekä Puistokadun puoleinen kerrostalo Valtapuistikko.

Emme kiertäneet uudemmalla Puistomaalla eli Perätalon hakaan jo 1800-luvun lopulla syntyneellä, paikkakunnan ensimmäisellä yhtenäisellä mäkitupa-aluella Mustanojanmäellä, josta Perätalon isäntä vuokrasi tontteja lähinnä iittiläisille. Nämä rakensivat alueelle yli 20 pientä asumusta oman mielensä ja varojensa mukaan. Myöhemmin aluetta kutsuttiin myös Anttipohvinmäeksi – Perätalon isännän rakentamaa vuokrataloa alettiin kutsua samanaikaisesti Helsingissä olleen huonomaineisen Antipohvi-nimisen talon mukaan. Heinosen kaupan myötä aluetta alettiin kutsua Heinosenmäeksi. Kymiyhtiö lunasti maat ja mökit ja 1970-luvulla kerrostalot syrjäyttivät vanhan mökkiasutuksen ja vähitellen Puistomaa-nimitys levisi myös Puistokadun itäpuolelle.

Alueen liikehistoriasta tulivat esille Walkaman talossa sijainneet Kansallisosakepankki, P. Kososen lihakauppa, kukkakauppa sekä Jussi Pitkäsen valokuvaamo, Aron talossa toiminut hammaslääkäri Ståhlhammar, Eläketalon liikehuoneissa on ollut mm. Mannerin baari, rouva Talven vaatekauppa, Tamlanderin sähköliike, apteekki, Koirasen kirjakauppa, Lyhtybaari, Toritupa, Kymiyhtiön työhönotto ja Kumun toimisto. Valtakadun toiselle puolelle avattiin 1951 Hotelli-Ravintola Kymen Pirtti sekä moderni Osula. Yhdyspankin funkistyylisen toimitalon (1936) suunnitteli Bertel Liljequist ja pankki toimi tässä vuoteen 1965 asti, jolloin se muutti Kauppakadulle. Sen jälkeen pääsisäänkäynti Valtakadun puolelta muurattiin umpeen ja ikkunoita pienennettiin. Vanhan Osulan (1921–1951) paikalle rakennettiin Kerrostalo Asunto Oy Torinrinne 1960. Sen liiketiloissa ovat toimineet mm. kauppalan hammaslääkäri, Nurmisen kangaskauppa sekä Tauno Salmisen ruoka- ja sekatavarakauppa 1960–1971. Sen paikalle tuli kauppalan ensimmäinen terveyskeskus, myöhemmin siinä on toiminut useita fysikaalisia hoitolaitoksia.

Ulla Nikula

* * *

Elokuu 2016:

Kotiseutukävelyllä Eerolassa

Kuusankoski-Seura järjesti elokuun 9. päivänä kotiseutukävelyn, jolla oppaana oli eläkkeellä oleva, Eerolassa työuransa tehnyt Pentti Sopanen. Kävelyllä keskityttiin Eerolan kartanon maatila-aikaan ennen golfkentän viheriöitä. Tuulisesta säästä huolimatta mukana oli noin 60 kävelijää.

Kuusanniemen Eerolan perintötila jakautui 1800-luvun alussa kahteen osaan. Kuusankoski Oy hankki Eerolasta maita omistukseensa 1902 ja Kymin Oy lisää 1910. Vuosina 1914–1916 Eerolan tilaa kasvatettiin ostamalla Vähä-Pullon, Nikulan ja Mäenpään perintötilojen maita. Vuonna 1920 tänne suunniteltiin yhtiön virkamiesten lepokotia, mutta sitä ei toteutettu.

Eerolan kartanon työnjohtajaksi 1961 tullut Pentti Sopanen kertoi, että maataloudessa oli keskitytty karjatalouteen. Navetta on rakennettu 1913 ja siinä oli tilaa 135 lehmälle. Karja hävitettiin 1966 ja sen jälkeen yhtiön silloisen tiedotuspäällikkö Veikko Talven myötävaikutuksella navetta remontoitiin Kymin keskusarkistoksi, jona se toimi vuoteen 2012 asti. Eerolassa on ollut myös sikoja ja hevosia – tallirakennuksessa on nykyään golfklubin toimisto ja myymälä, sekä jalostuskanala, joka on purettu pois.

Eerola oli aikanaan 270 hehtaarin suurtila. Viljelyalaa oli Kuusaanniemessä (100 ha), Savontalossa nykyisen raviradan ja sen varikkoalueen alla (yli 20 ha), Aholassa Keltin voimalaitoksen luona (40 ha) sekä pienempiä peltotilkkuja Mattilassa, Ojakorvessa ja keskellä Kuusaata Sommelon, Kuusankoskitalon ja liikerakennuksien paikalla. Pelloilla viljeltiin kaikkia viljoja, pääosin rehuviljaa, mutta myös sokerijuurikasta, jonka harventamiseen muutamat kävelyllä mukana olleet olivat lapsuudessaan osallistuneet. Palkka oli ollut 1 penni/metri. Karjan hävittämisen jälkeen alettiin viljellä myös vehnää, ruista, rypsiä ja rapsia. Kymiyhtiö lakkautti tuottavan Eerolan tilan maatalouden 1986 – ”yhtiön oli tarkoitus tehdä paperia eikä viljellä maata”.

Pentti Sopanen kertoi, että Eerolasta on purettu useita talous- ja asuinrakennuksia, joista yksi oli ollut kasarmityyppinen kuuden perheen talo ja muut olivat olleet 2–4 perheen taloja. Nykyinen ravintola on rakennettu 1953 tilanhoitajan eli pehtorin ja karjanhoitajan asunnoiksi. Siinä oli myös assistentin huone sekä konttori. Kävimme katsomassa hieman katseilta piiloon jäävää harmaata pajarakennusta, jossa oli aikoinaan työskennellyt yhtiön kaksi seppää. Eerolassa on ollut myös viljankuivaamo ja mylly.

Vuodesta 1987 lähtien aluetta alettiin muokata golfkentän viheriöiksi. Kävelyn päätteeksi seuran tiedottaja Ulla Nikula kertoi golfkentän väylien paikallishistorialliset nimet: Ruukin paana, Kyöperilä, Tykkimäki, Väkkärä, Kuukerpalli, Kinnaslinja, Puulaaki, Kaartee, Myllyhuoko, Rantakulma, Lappakoski, Koppelinnotko, Mörkölinja, Miehonlinna, Huhdantaus, Korsunnotko, Jauhoropakko ja Litviikkilaani.

Ulla Nikula

* * *

Kesäkuu 2016:

Kotiseutukävelyllä Korian Pioneeripuistossa

Korian Pioneeripuistoon järjestetyllä kotiseutukävelyllä  14.6. oli mukana noin 50 historiasta kiinnostunutta. Aurinko helli paisteellaan, mutta hyttyset ja mäkäräiset kiusoittelivat parhaansa mukaan.

Venäläiset perustivat Korian varuskunnan täydentämään Kouvolan varuskuntaa ja suojaamaan Helsinki–Pietari-radan Kymijoen ylittävää siltaa. Kasarmialuetta alettiin rakentaa vuonna 1911. Tiilet tuotiin junalla Muolaasta. Aluksi täällä toimi 12. suomenmaalainen tarkk’ampujarykmentti, kansalaissodan aikana punaiset ja saksalainen ulaaniosasto kuusi viikkoa 1918. Ensimmäinen suomalainen joukko-osasto Porin Jalkaväkirykmentin II pataljoona tuli 1919 ja Pioneeripataljoona Viipurista 1920. Tästä lähtien Korialla oli pioneereja eri nimikkeillä aina vuoteen 1994 asti, jolloin Kymen Pioneeripataljoona siirtyi Vekaranjärjelle.

Kävelykierroksella oppaamme Kerttu Björninen esitteli varuskunnan rakennuksia, joista vanhimmat ovat koristeellisia, punatiilisiä ja osa 1930-luvun funkistyyliä edustavia. Ulkonäöllisesti tutuin taitaa olla Pitkäkasarmi, joka näkyy junalla matkustaessakin. Sen vieressä Hakuntiellä on esikunta ja päävartio. Taaempana on entinen pioneerien VPK:n paloasema. Yrjölä (1927) on puinen aliupseerien asuinrakennus ja sen vieressä sijainnut aliupseerikerho (1933) on purettu. Vaaleaksi rapattu, funkistyylinen sotilaskoti (1938) on Elsi Borgin suunnittelema, valtakunnallisesti merkittävä rakennus. Sakkola on ollut aliupseerien asuintalo, joka toimi myös varusvarastona, yläkerrassa asui poikamieskersantteja. Kivi-/ Museomäellä sijaitsee linnoitusalue juoksuhautoineen. Varuskunta-alueella on toiminut Pioneerimuseo 1945–1994. Sakkolan kohdilta Pajatien toiselta puolelta on purettu aliupseerirakennus Heikkilä. Entisessä varuskunnan ruokalassa (1959) toimii nykyään Pioneeriravintola/matkustajakoti. Korian varuskunnassa ovat palvelleet mm. Kalle Päätalo, Armas J. Pulla ja Irwin (Antti Hammarberg).

Alueella on kaksi pioneerien harjoitussiltaa: Hermannin silta eli Tallisilta sekä kaarisilta. Kymijoen pohja ja ranta-alue raivattiin räjähteistä 2003–2007. Puhdistetulle rantakaistaleelle rakennettiin rantaraitti.

Pioneerikoulussa (1936) toimii nykyään mm. Nuorten työpaja. Varuskunnan komentajan asuinrakennuksesta tehtiin ensin upseerikerho, mutta nyt siinä toimii Upseerin päiväkoti. Jatkettaessa Väinö Vainiontietä eteenpäin tulevat esiin upseerirakennukset Kapula (1912, nyk. nimeltään Komentaja), Kipula (1912, nyk. Vanhaheikki), joka toimi myös sairaanhoitopisteenä sekä Valkoinen talo (1928). Alueella on myös uusia kaupungin vuokrataloja.

Varuskunta-ajasta muistuttaa Pioneerikentän laidalla oleva seitsemästä graniittilohkareesta koostuva Pioneerimuistomerkki (1966).

Varuskunta-aluetta on kehitetty asuin- ja yritysalueeksi. Täällä toimii myös Kymen Automobiilikerho. Kymijoen vastarannalla Tammirannassa on edelleen Karjalan Prikaatin pioneerien ponttonikoulutuksen käytössä oleva vesistökoulutuspaikka ja varastoalue.

Ulla Nikula

* * *

Toukokuu 2016:

Näyteikkunaostoksilla Kuusaan keskustassa

Kuusankoski-Seura kierrätti 10.5. noin puolensataa kävelijää näyteikkunaostoksilla Kuusankosken keskustassa. Ulla Nikulan opastuksella aikakelloa käännettiin muutama vuosikymmen taaksepäin ja muisteltiin mitä liikkeitä missäkin rakennuksessa on ollut (tässä tekstissä on mainittu vain muutamia). Ainakin 1960–1970-luvuilla oli yleistä, että perhe lähti iltasella katsomaan näyteikkunoita. Nyt oli mukava seurata kävelijöiden ilmeitä – ai niin, tässähän oli se liike. Monien liikkeiden nimet olivat unohtuneet, mutta kuitenkin muistettiin mitä sieltä oli ostettu.

Lähdimme kierrokselle Kolmoiskosket-patsaan tienoilla olleen Aron talon kohdilta, jossa Jussi Pitkäsen valokuvaamo aloitti toimintansa 1934. Kaija-Leena Aho kertoi äitinsä 1963 perustaman Kotiteollisuus ja Tekstiili Irma Haapala -liikkeen pitkän historian alkaneen myös tästä talosta.

Valtakatu 30–36:n liikesiivissä sijainneista kaupoista muistoja herättivät mm. Ritva Raschkan työpaikkoina olleet Muotiliike Annukka ja Gatsby. Entäpä huumaavan tuoksuinen Kuusan kukka. Monestakohan kodista vielä löytyy Pajusen huonekaluliikkeestä ostettuja mööpeleitä tai Kuusankosken Radiosta hankittua kodin elektroniikkaa.

Kansantalo 1957

Kuusankosken työväenyhdistys ja Kymin Oy tekivät vaihtokaupat 1955 Mäenpäässä sijainneen työväentalon/tontin sekä nyk. Kansantalon tontin välillä. Päätettiin rakentaa uusi työväentalo liiketiloineen ja perustettiin Kuusankosken Kansantalo Oy. Taloa laajennettiin 1960, jolloin Kansantalosta tuli huvielämän keskus, sekä 1967/1983. Tähän mennessä talossa on ollut 65 vuokralaista.

Täältä mieliin olivat jääneet esim. Kopran kellosepänliike, Virtasen liha- ja herkkukauppa, urheilukaupat, Kymen Wiener ja Lapin kenkäkauppa. Nykyisen Lapikas-kenkäkaupan omistaja Ritva Hakalin oli kävelyämme varten tuonut esille lehtileikkeitä liikkeensä avajaisista sekä jo Lapin kenkäkaupan ajoilta olevan, jouluna näyteikkunaan laitettavan aasin ja joulupukin.Centrumin kemikaliosta kertoili Annukka Nokkanen ja Centrumin muotinäytöksistä Eijaleena Martikainen.

KOP:n talo 1951

Sen suojissa ovat toimineet mm. Vuorenhaltijan kelloliike ja Jaakkolan urheiluliike.

Kuusaantie

Kuusaantien varrella olleen Onni Pienasen nakkikioskin ja seuraajansa Penan grillin lihapiirakat kutkuttivat vieläkin makuhermoja.

Yhdystalo 1965–2004

Yhdystalossa oli asioitu mm. Mannerin kahvilassa ja ravintolassa, K-Keskuksessa, valokuvaamoissa, partureissa, Oksasen kello- ja Ollikan sähköliikkeessä, muovikaupassa ja apteekissa. Yläkerran ravintolalla oli ollut monta nimeä: Koskikilta, Ava, Figaro, Tähtitaivas ja Kaatopaikka.

Ostoskeskus 1969–2008

Sen ensimmäisiä liikkeitä olivat Valokuvaamo Pitkänen, Silmäoptiikka Oy ja KirjaSavinen. Nurmisen kangaskaupasta ja Pala-Kankaasta ostettiin kankaita, Tekstiili Sutisesta ja Harsista vaatteita. Toisessa kerroksessa oli mm. verotoimisto.

Kauppakatu

Päivittäistavaroita hankittiin Tauno Salmisen Spar-kaupasta. Myöhemmin talossa ovat toimineet mm. Vakuutusyhtiö Kansa, Väriuitto ja Kyminkulman Apteekki.

Ulla Nikula

* * *

Syyskuu 2015:

Kymintehtaan vanha tehdasalue

Syyskuun kotiseutukävelyllä tutustuttiin Kymintehtaan tehdasalueen rikkaaseen rakennusperinteeseen. Seuran puheenjohtaja Eija Linden kertoi rakennuksissa olevista tai olleista toiminnoista ja arkkitehti Rurik Wasastjerna niiden arkkitehtuurista ja kauniista yksityiskohdista, joihin ei ohi kulkiessa välttämättä tule kiinnittäneeksi huomiota. Kävely liittyi myös Euroopan kulttuuriympäristöpäivien tämän vuoden teemaan Teollisuuden ja tekniikan perintö.

Eivätpä Axel Wilhelm Wahren ja Carl Robert Mannerheim tehtaita perustaessaan osanneet aavistaa miltä Kymintehtaan ja Kuusaansaaren tehdasalueet näyttävät tänä päivänä. Alueella on toimivia, uutta käyttöä löytäneitä sekä tyhjiä rakennuksia, jotka kuvastavat eri aikakausien tyylisuuntia.

Kymiyhtiö on kautta aikain pyrkinyt arkkitehtoniseen laatuun aina varastohalleista yhtiön pääkonttoriin käyttämällä hyviä suunnittelijoita, joita löytyi myös tehtaan omista insinööreistä ja rakennusmestareista. Kun haluttiin erityistä edustavuutta, saatettiin palkata arkkitehti. Vanhin arkkitehdin suunnittelemaksi tiedetty rakennus Kuusankoskella on Theodor Deckerin Kymin Osakeyhtiön isännöitsijän huvila vuodelta 1873, joka tehtiin Kymiyhtiön ensimmäiselle isännöitsijälle August Palmbergille, jonka pojanpojanpoika on Woikoski-yhtiön nykyinen omistaja insinöörineuvos Clas Palmberg. Rakennus toimi myöhemmin johtokunnan huvilana. Ensimmäinen arkkitehdin suunnittelema teollisuusrakennus on Herman Lindellin 1886 piirtämä Kuusankoski Osakeyhtiön uusi pahvikuivaamo Kuusaansaaressa. Nämä ovat myös vanhimmat jäljellä olevista rakennuksista.

Kymiyhtiö palkkasi ensimmäiseksi vakituiseksi arkkitehdikseen Bertel Liljequistin vuonna 1920. Hän sekä hänen yhteistyökumppaninsa ja seuraajansa Arne Helander saivat tehtävikseen suunnitella uusia teollisuusrakennuksia tai olemassa olevien laajennuksia säilyttämällä kuitenkin alueen yhtenäinen ilme. Punatiilisyys on tästä eräs esimerkki. Tyylisuunta muuttui 1920-luvun jälkeen uusklassismista funktionalismiksi.

Kävelyllä mukana ollut noin 130 hengen joukko sai kuulla mielenkiintoista tarinaa mm. jokiuoman kahta puolta olevista sähkösentraaleista (1897), Amerikansalista (1897), entisestä läpikulkuportista (1922), joka on muurattu umpeen ja pääkonttorista (1933). Näistä ym. Kuusankosken kaavoitus- ja rakennusperinnöstä voitte lukea yksityiskohtaista tietoa vasta ilmestyneestä Rurik Wasastjernan kolmen kirjan sarjasta Kolme tehdasta yksi kunta. Näitä voi ostaa Museokauppa Poikilosta tai Taideruukista.

Galleristi, rehtori, kuntosaliyrittäjä Vesa Parvinen esitteli entisen keskusvaraston (rak. 1889) ja sen laajennuksen (1960) tiloissa, Kymin Yritysalueella toimivaa Kuusankosken Taideruukkia. Talossa ensimmäisenä aloitti Parvisen TaideTupa PikkuSelma 2012. Nyt Taideruukissa toimii taiteilijoita ja kädentaitajia, jotka tarjoavat vierailijoille kuva- ja lasitaidetta, valokuvausta, käsitöitä, entisöintiä, kynttilöiden ja korunvalmistusta, teatteritoimintaa, graafista suunnittelua, kirpputorin sekä vaihtuvia taidenäyttelyitä ja tapahtumia. Tämän vuoden tammikuussa avattiin Galleria Pato ja kesäkuussa Pato Klubi.

Ulla Nikula

* * *

Elokuu 2015:

Pilkanmaan kartano

Kuusankoski-Seuran kotiseutukävelyllä 11.8. tutustuimme yksityisalueena olevaan Pilkanmaan kartanoon, jossa ainakin 120-henkisen joukon otti vastaan Sirkka Lavikkala o.s. Pilkama.

Seuran puh.johtaja Eija Linden kertoi alueen historiasta. Iitin Lyöttilän tytärkylä Pilkanmaa on asutettu ilmeisesti 1500-luvulla. Vanhimmat kylänpaikat ovat olleet Kyöperilän vanha kasakylä sekä nykyisen Pilkanmaan kartanon alue, jonka oletetaan saaneen asutuksensa Valkealan Oravalasta.

Pilkanmaan perukoilla, Kymijoen rannalla sijaitseva Pilkanmaan kartano syntyi 1600-luvulla Pilkanmaan vanhan talonpoikaistalon paikalle. Vapaaherra Karl Henrik Wrede osti tämän sekä Kyöperilän talot rälssiksi (aateliston omistama maatila, joka oli vapautettu maaveroista) vuonna 1647. Kuningas Kaarle XI:n käskystä toimeenpannussa isossa reduktiossa 1682 Pilkanmaan säteri (ratsupalvelusta vastaan annettu vapautus veronmaksusta) ja rälssitilat piti palauttaa kruunulle. Pari vuotta myöhemmin kruunun tarvitessa lisää rälssitiloja muodostettiin viidestä Pilkanmaan kylässä sijainneesta talosta Pilkanmaan ratsutila ja se luovutettiin ratsumestari Axel von Zwillingille. Ruotsin kuningas Kaarle XI allekirjoitti ratsutilan perustamiskirjan 16.3.1686. Säteriratsutila joutui pitämään kuninkaan palveluksessa 1-2 ratsuhevosta miehineen ja varusteineen sekä maksamaan veroa kruunulle.

Moninaisten vaiheiden ja omistajasukujen jälkeen Johan Anders Forstadius osti kartanon ja sen n. 1800 ha:n maa-alueet vuonna 1875. Hänen poikansa Hjalmar toimi kunnallispoliitikkona sekä kansanedustajana 1930–1942. Hän suomensi nimensä Pilkamaksi 1934 ottaen sen ruotsinkielisestä nimestä Pilkama Gård. Hänelle ja puolisolleen Saimalle syntyi 11 lasta. Pojista Kaarlo osti tilan 1935 ja jatkoi maanviljelystilan isännyyttä vaimonsa Maijan kanssa. Nykyään kartanoalueella on heidän jokaisella lapsellaan – Martilla, Antilla, Eerolla ja Sirkalla – oma talonsa ja he pitävät perheineen tätä joko kesä- tai kotipaikkanaan. Tilaa hallinnoi vuonna 1985 perustettu Pilkama Oy. Karja hävitettiin 1987 ja pellot on annettu vuokralle.

Kartanon päärakennus on Wolmar Forsbergin piirtämä, hänen uransa ensimmäinen kartanosuunnitelma, vuodelta 1899. Hän käytti mallinaan Iitin Parolan kappalaisen pappilaa. Samankaltaisuutta löytyy myös Harjun villatehtaan johtajan asunnosta, missä vierailimme 2011 sekä Iitin vanhasta pappilasta, jonka pihalla kävimme viime vuonna. Arkkitehti Heikki Siukosen piirustuksin taloon lisättiin lasikuisti 1933. Päärakennusta käytetään vain perhe- ja rapujuhlien sekä joulun aikaan, jolloin sisarukset perheineen kokoontuvat syömään ruokasalin pitkään pöytään. Ns. keisarisalissa on kenraalimajuri Otto von Ammondtin ajalta peräisin olevat Aurora von Karamzinin ja kolmen Venäjän hallitsijan muotokuvat.

Päärakennusta vastapäätä on vanhan päärakennuksen hirsistä 1890-luvulla rakennettu entinen työnjohtajan asunto, jonka toisessa päässä on ollut väentupa. Nykyään talo on kesäasuntona. Edesmenneen Martin talo on vanha kuivuri. Navetta (1890) ja talli (1919) uusittiin tulipalon jäljiltä Heikki Siukosen piirustuksin 1933. Pääsimme tutustumaan entiseen sikalaan, joka muutama vuosi sitten kunnostettiin suvun juhlapaikaksi ja siellä vietettiin häitä. Kuljettuamme 1700-luvulta peräisin olevan puistoalueen tammien, lehmuksien, vaahteroiden ja lehtikuusien katveesta joen rantamille tulimme rantakellarille (1909), savusaunalle sekä Siukosen 1930-luvulla suunnittelemalle rantasaunalle. Pilkama & Kumppanit pitivät kartanolla kauppapuutarhaa ”Pilkanmaan taimisto” toukokuuhun 1959 saakka.

Ulla Nikula

 * * *

Kesäkuu 2015:

Ristikankaan hautamuistomerkki ja Kouvolankylä

Kotiseutuajelulla 9.6. tutustuttiin oppaamme Pirjo Sipiläisen johdolla Ristikankaan hautausmaan muistokiveen ja Kouvolankylään.

Kouvolankylässä on ollut pysyvää asutusta jo 1400-luvun puolivälistä lähtien. 1700-luvulla useat sodat kurittivat aluetta. Turun rauhassa 1743 Ruotsi-Suomen ja Venäjän rajaksi tuli Kymijoki ja Valkealan pitäjään kuulunut Kouvolankylä jäi Venäjän puolelle. Kylän rantaseudut joutuivat Kustaa III:n sodan taistelukentiksi 1789. Haminan rauhassa 1809 Suomi liitettiin Venäjään autonomisena suurruhtinaskuntana ja valtakuntien raja siirrettiin Pohjanlahteen. Samoihin aikoihin Ylisen Viipurintien Kymijoen ylimenopaikka Keltin ja Ruotsulan kylien kohdalta siirrettiin Alakylään. Kouvola irrottautui Valkealasta 1922. Valkealan vilja-aitaksi kutsuttu Kouvolankylä kuului Valkealaan vuoteen 1991 asti.

Mäkikylä – Ristikankaan hautausmaa

Krimin sodan eli itämaisen sodan aikana 1853–1856 venäläiset perustivat Mäkikylään varuskunnan. Sen poistuttua maakauppias Johan Pettersson hankki varuskunnan rakennukset omistukseensa. Riihimäen–Pietarin radan rakennustyömaan työasema toimi Mäkikylässä vuosina 1868–1870. Radan rakentajille tarvittiin tilapäinen sairaala ja Petterssonin tarjouksesta otettiin käyttöön entinen varuskunnan sairaalarakennus. Tuolloin kärsittiin nälänhätää, raskas työ ja kulkutaudit vaativat veronsa. Alueen vieressä oli Ristikankaan (Korsmalm) hautausmaa, mistä enää on muistona Kouvolankylän kylätoimikunnan vuonna 1987 pystyttämä muistokivi, jonka laatassa on teksti: Tänne Ristikankaalle on haudattu 1700-luvulla sodissa kaatuneita, Itämaisen sodan aikana 1853–56 venäläisen varuskunnan sotilaita sekä Riihimäen–Pietarin radan rakentajia ja Kouvolankylän asukkaita. Kouvolankylän kylätoimikunta 1987

Alakylä

Muistomerkiltä tullessa ylitimme Kymenlaaksontien ja ajelimme Joenrannantietä Alakylään. Monet hämmästyivät täältä avautuvia upeita jokimaisemia sekä tien varrella olevia vanhoja maalaistaloja kauniine pihapiireineen. Rakennuksia on peruskorjattu vanhaa kunnioittaen ja talot ovat olleet saman suvun hallussa jo vuosisatojen ajan. Viljavien peltojen keskellä kulkee venäläisten rakentama viivasuora Sotatie Lauttarannantieltä joen rantaan.

Lauttarannantien varrella on Kymenlaakson llmakilta ry:n pystyttämä ns. Alppilentäjien muistomerkki. Suomen Ilmavoimille ostettiin Italiasta vuonna 1920 kaksi lentovenettä, jotka oli tarkoitus noutaa suomalaisvoimin lentäen kotimaahan. Paluumatkalla 7.9.1920 koneet tuhoutuivat ja neljä lentäjää menetti henkensä – heistä alakyläläinen Väinö Mikkola oli ensimmäisiä Suomen ilmavoimien lentäjiä. Muistomerkin kivi on lähtöisin hänen kotitalonsa kivijalasta.

Rekola – VPK:n talo ”Meksiko”

Lopuksi vierailimme entisellä Kouvolankylän VPK:n talolla, joka tunnetaan nimellä Meksiko. Palokunta perustettiin 1904. Nimi Meksiko juontaa juurensa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Meksikossa käydyn sisällissodan aikoihin VPK:n talolla pidettyjen iltamien jälkeisiin mm. kuusaalaisten ja kouvolankyläläisten välisiin tappeluihin, jolloin halkopinostakin otettiin kättä pitempää avuksi. Silloin sanottiin, että ”meno on kuin Meksikossa”. Nykyään talossa järjestetään erilaisia juhlia ja myyntitapahtumia.

Alueesta voi lukea lisää Kouvolan kansalaisopiston paikallishistoriaryhmän antologiasta ”Elämää eteläisessä Kouvolassa”.

Ulla Nikula

* * *

Toukokuu 2015:

Mustavuori

Tämän kesän kotiseutukävelyt aloitettiin 12.5. Mustaltavuorelta seuran tiedottajan Ulla Nikulan johdolla. Tätä jylhää, metsäistä ja kallioista mäkeä oli kutsuttu 1800-luvun lopussa Haukatajanmäeksi, mutta tehdaskylän asukkaat alkoivat kutsua sitä Mustaksivuoreksi. Alue oli osa Valkealaa vuoteen 1921 saakka.

Toimitusjohtajan asunto

Kymiyhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja, turkulainen liikemies, kauppaneuvos Ernst Dahlström johti yhtiön toimintaa Turusta käsin. Hän rakennutti Mustallevuorelle 1880-luvulla omalla kustannuksellaan itselleen ja yhtiön johtokuntaa varten komean, uusrenessanssi-tyylisen, pitsimäisesti koristellun huvilan, missä hän asui käydessään täällä. Dahlströmin jälkeen rakennus toimi Kymiyhtiön johtokunnan huvilana 1904–1943 ja sen jälkeense oli pitkään yhtiön johtavien insinööreiden asuntona. Talo siirtyi yksityisomistukseen 1970-luvun lopulla, kuten se on tänäkin päivänä.

Mustanvuoren virkailijatalot

Mustanvuoren kallioiseen ja mäkiseen maastoon rakennettiin vuosina 1914–1917 kahdeksan virkailijoiden ja mestareiden asuntoa. Yhtiön oman ”arkkitehdin” Wolmar Menotti Forsbergin piirtämät kookkaat puu-jugendia edustavat talot ovat kaksikerroksisia, kahden perheen asuttavia. Taloista yksi on palanut ja purettu pois. Kussakin talossa on kaksi harjansuuntaisella jakoseinällä jaettua samankokoista asuntoa. Tultaessa sisään lasikuistin kautta saavutaan porrashalliin, josta on yhteys keittiöön ja ruokasalin kautta olohuoneeseen. Keittiöön pääsee myös talon nurkassa olevasta sisäänkäynnistä. Porras vie yläkerran halliin, josta pääsee makuuhuoneisiin. Portaiden alle jää entinen piian pöksä. Laajat, siipimäiset katonlappeet laskeutuvat kohti maata ja osassa taloista ne muodostavat sisäänkäyntikatoksen. Lasikuistit tuovat viehkeää huvilamaisuutta. Yläkerran halleja valaisevat puoliympyrän muotoiset kattoikkunat ja päätyjä koristavat pienet pyöröikkunat. Pystyrimavuorattuja julkisivuja jäsentävät tummempaan sävyyn maalatut jakolistat. Osa asunnoista on uudistettu vuosina 1960–1961 laadittujen piirustusten mukaan. Yläkerran halliin on rakennettu kylpyhuoneet, ja hallitilaa on laajennettu ulkoseinälle saakka purkamalla kattoikkunat ja rakentamalla loivemmat katonlappeet hallien päälle. Hallin yhteyteen on rakennettu parvekkeet.

Taloilla oli omat puutarhat. Asukkaat tilasivat lämmityspuunsa tehtaalta ja ne tuotiin puuvajan eteen. Alueen pihasiivoojat huolehtivat niiden laiton puuvajaan. He myös siivosivat alueen pihoja kesät ja talvet. Kesäisin puutarhaosaston miehet kävivät leikkaamassa nurmikot ja siistimässä pensasaitoja. Talvella liukkaus auraamisen jälkeen haittasi usein kulkua Mustallevuorelle. Asuinalue oli aidattu verkko- ja piikkilanka-aidalla, jossa oli useita jalankulkuportteja.

Kun tehdasalueen kehittäminen 1980-luvulla keskitettiin Kuusanniemen alueelle, niin se pelasti mm. Mustanvuoren asutuksen ja koko Kymintehtaan vanhan tehdasmiljöön säilymisen kaavamääräyksin vuonna 1980. Sen mukaan sisäpuolisia korjauksia taloihin saa tehdä, mutta ulkonäkö on säilytettävä ennallaan. Samaan aikaan Kymiyhtiö alkoi myydä taloja joko koko talon yhdelle ostajalle tai puoliksi kahdelle.

Mustanvuoren laella on ollut edellisistä hieman erillään iso, puinen asuintalo. Se on purettu pois 1975 jälkeen, mutta kivijalka on vielä löydettävissä maastosta. Sodan aikaan talon katolla oli ollut ilmavalvonta-asema. Mustavuorenpolun varrella sijainneet kaksi neljän perheen virkailijataloa on myös purettu pois.

Mustanvuoren koulu

Toimitusjohtaja Dahlströmiä kiinnosti tehtaan johtamisen ohella myös paikkakunnan asiat. Hän oli mukana kahden koulun perustamisessa Kymintehtaalle vuonna 1897. Kun Pienten lasten koulu eli Mäkikoulu (myöh. Kotiseututalo) ja Isokoulu kävivät ahtaiksi, niin Mustallevuorelle rakennettiin 1913 koulutalo, johon tuli ensin kaksi, myöhemmin kolme luokkahuonetta ja huoneistot kahdelle opettajalle. Vuonna 1932 Mustanvuoren koulun opettajat oppilaineen siirtyivät Pilkan kouluun ja rakennus muutettiin neljän perheen asunnoiksi. Se paloi vuonna 1973 tai 1974.

Ruotsalainen koulu

Vuonna 1932 Kuusankosken ruotsalaisen koulun rakennus purettiin pääkonttorin tieltä ja sen irtaimisto siirrettiin Mustanvuoren koululle. Koulurakennus pystytettiin uudelleen Mustanvuoren kansakoulun pihan laitaan. Vuonna 1954 ruotsalainen koulu muutti Tallinmonttuun entisen sairaalan tiloihin ja rakennus muutettiin kahden perheen virkailija-asunnoksi.

Kymiyhtiön kulkutautisairaala

Mustanvuoren rinteessä sijainnut rakennus kunnostettiin 1910-luvun alkupuolella kulkutautisairaalaksi. Vähän myöhemmin se laajennettiin 16-paikkaiseksi ja varustettiin polttouunilla sekä muilla desinfioimislaitteilla. Vanhemmat ja muut vierailijat saivat tervehtiä potilaita vain ikkunan takaa. Yhtiöläisperheiden jäsenet saivat hoidon ja ylläpidon ilmaiseksi, kun taas Valkealan kunta peri potilailta tai heidän vanhemmiltaan maksun. Kulkutautisairaala siirrettiin Mustaltavuorelta entiseen Maunukselan koulun tiloihin 1941 ja rakennus muutettiin yhden perheen asunnoksi. Pihapiiriin kuuluneesta rakennuksesta tehtiin kaikille yhteinen sauna, joka myöhemmin siirrettiin ylös mäelle erään talon alakertaan.

Urheiluseura Mustanvuoren Ponnistus – eli mitä isot edellä, sitä pienet perässä

Mustanvuoren Ponnistus perustettiin kesällä 1947. Sen jäseniksi pääsivät alueella asuvien perheiden 6–15-vuotiaat lapset sekä ja ne ”vieraspaikkakuntalaiset”, jotka kävivät usein vierailulla Mustallavuorella asuneilla perheillä tai asuivat seuran ”kotipaikkakunnan” välittömässä läheisyydessä. Seura järjesti kisoja, joiden ohjelmassa oli ollut juoksu-, hyppy- ja heittolajeja sekä ”maratonjuoksu” eli Mustanvuoren ympärijuoksu. Seuran toiminta-aika ei ole tiedossa.

Mustanvuoren portti ja porttikoppi

Monet muistivat VR:n ratojen yllä olleen kaarisillan, jota myöten liikenne kulki. Sillan luona oli Mustanvuoren porttikoppi ja portti, josta saivat kulkea vain yhtiöläiset ja pääkonttorissa asioivat muut kansalaiset.

Taidemaalarit Mustanvuoren maisemissa

Mustanvuoren korkein kohta on 95 m merenpinnasta ja täältä avautuneet jokimaisemat ovat innoittaneet useita taidemaalareita: Hugo Simbergiä, Viktor Westerholmia ja Alfred William Finchiä.

Ulla Nikula

* * *

Syyskuu 2014:

Tähteenkadun koulu ja Stöörinkangas

Syyskuun kotiseutukävelyllä 9.9. tutustuimme rehtori Vesa Pakarisen johdolla Tähteenkadun kouluun ja sen toimintaan sekä Kuusankoski-Seuran tiedottajan Ulla Nikulan johdolla Stöörinkankaan alueeseen (Vanhaan hautausmaahan). Kohteet saivat taas mukavasti väkeä liikkeelle, sillä lämpimänä syysiltana mukana oli ainakin 80–90 henkeä. Kävelyllä olivat mukana myös Tähteen kansakoulussa vuosina 1968–1972 johtajaopettajana toiminut Signe Joensuu sekä luokanopettajana 1961–1978 toiminut Risto Taavitsainen sekä kansalaiskoulussa opettajana toiminut Eva Lintunen. Heidän ja entisten oppilaittensa välille kehkeytyi mukavia keskusteluja jopa 50 vuoden takaisista ajoista.

Tähteen koulu

Tähteen koulu perustettiin 1956. Koulurakennuksen maankaivuutyöt aloitettiin kunnan/kauppalan omina töinä saman vuoden joulukuussa ja kallion louhinta kesäkuussa 1957. Talon rakennustyöt urakoi Rakennustoimisto J. I. Rosenqvist Oy. Koulu valmistui kesällä 1958 ja syksyllä kansakoulun lisäksi rakennuksessa toimintansa aloittivat ns. apukoulu sekä kansalaiskoulun liikelinjan luokat.

Viipalekoulu (siirrettävä, parakkimainen rakennus) tuotiin Tähteeseen vuonna 1981. Se ehti olla 2000-luvun alussa muutaman vuoden tyhjillään sisäilmaongelmien takia. Vuonna 2009 alkaneen koulun peruskorjauksen aikana koulun siipiosa purettiin ja viipalekoulua käytettiin työmaaparakkina, kunnes se purettiin kesällä 2010. Saman vuoden syksyllä Tähteen koulun luokat 1−6 siirtyivät nykyiseen Naukion yhtenäiskouluun ja Tähteeseen jäi Tähteenkadun koulu. Johtajaopettajista muistettiin Erkki Kaivolampi, Jukka Pétas, Eino Pitkänen, Erkki Aho, Sari Keskinen, Hannu Paananen ja Juha Sirparanta.

Tähteenkadun koulu

Kuusankosken kunta oli apukouluopetuksessa muuta maata edellä jo 1920-luvulla pitäessään kehityksestä jälkeenjääneille lapsille omia luokkia kansakoulujen yhteydessä. Varsinaista mukautettua opetussuunnitelmaa noudattava apukoulu perustettiin 1956 ja sen toiminta aloitettiin Tähteen kansakoulun rakennuksessa 1958. Johtajaopettajina ovat toimineet mm. Olavi Pennala ja Teuvo Hämäläinen, nykyisin rehtorina toimii Vesa Pakarinen. Tähteenkadun koululle tehtiin peruskorjaus lukuvuoden 2009–2010 aikana. Oppilaat, opettajat, ohjaajat ja muu henkilökunta olivat remontin ajan evakossa Kymin ammattikoulun tiloissa.

Tähteenkadun koulu toimii kahdessa toimipisteessä. Pääkoulu sijaitsee Tähteentiellä ja sairaalaopetuksen tilat Sairaalanmäellä entisen ammattikorkeakoulun tiloissa Sairaalankujalla. Pääkoulu on kolmikerroksinen. Ensimmäisessä kerroksessa on säilytysvarastoja, terveydenhoitajan tilat, kotitalousluokka sekä ruokala. Toisesta ja kolmannesta kerroksesta löytyvät perusluokat, käsityö- ja atk-luokka, kirjasto ja juhlasali. Opettajia on 15 ja koulunkäynninohjaajia 30. Pääkoulussa opiskelee 11 perusopetusryhmää ja Sairaalanmäen tiloissa neljä. Oppilaat tulevat usean kunnan alueelta. Opetusta annetaan erityistä tukea tarvitseville oppilaille. Luokassa ja opiskelussa huomioidaan jokaisen oppilaan yksilölliset tarpeet. Osa oppilaista opiskelee yleisopetuksen opetussuunnitelmaa noudattaen, mutta pääosin oppilailla on käytössä yksilöllisesti suunnitellut oppimisen tavoitteet. Osalla oppilaista on 11-vuotinen oppivelvollisuus. Koulupäivien pituus riippuu oppilaiden iästä ja luokka-asteesta eli ensimmäisen luokan oppilaat viettävät koulussa neljä tuntia päivässä, mutta 3.–5.-luokkalaisilla on yksi kuuden tunnin päivä. Oppilaille on järjestetty myös iltapäiväkerho.

Vanha hautausmaa

Stöörin torppa -> Stöörinkangas

Hautausmaan pohjoispuolella, vanhan Maunuksela-Kyöperilän tien varrella sijainneen Stöörin Miinan ja Riikan torpan mukaan Stöörinkankaaksi nimitetty alue ulottui hautuumaalta Naukion yhtenäiskoulun ja Kouvolan seudun ammattiopiston alueelle saakka. Turun murretta puhuneet Miina ja Riika pitivät torpassaan pullakauppaa ja paistoivat pullaa, hyviä munkkeja ja pikkuleipiä, myivät niitä sekä limsaa ja kaljaa sunnuntaikävelyllä olijoille sekä hiekkakuopalla urakoinneille miehille. Myöhemmin talossa asui mm. Alarik Marttila sekä linja-autonkuljettaja Tauno Ylinen. Torppa hävitettiin 1990-luvulla.

Seurakuntaelämää

Vuoteen 1913 asti kolmen tehtaan: Kymintehtaan, Kuusankoski-yhtiön ja Voikkaan tehtaan muodostaman yhdyskunnan jäsenet joutuivat matkustamaan kirkollisissa asioissaan parikymmentä kilometriä joko Iitin tai Valkealan pitäjiin. Kuusankoski-yhtiön tehdasalue Kuusanniemen kylässä kuului Iitin pitäjään, kun taas Kymintehtaan tehdasyhdyskunta Ruotsulan kylässä ja Voikan tehdasyhdyskunta Mattilan kylässä kuuluivat Valkealan pitäjään. Jo vuonna 1905 yksitoista yhtiön vanhimpiin työntekijöihin kuuluvaa miestä eri tehtaista olivat allekirjoittaneet yhtiön johdolle kirjelmän, jossa anottiin, että yhtiö palkkaisi papin nimenomaan tehdasyhdyskuntia varten. Yhtenä syynä kirjelmän lähettämiseen saattoi olla myös Voikkaalla syksyllä 1904 ollut ns. Schmitzin lakko. Kirjelmässä esitettyä toivetta yhtiö ei kuitenkaan toteuttanut eli pappia ei palkattu.

Papin saaminen tehdasalueelle otettiin uudelleen esille vuonna 1912, jolloin Kymiyhtiö sekä Iitin ja Valkealan pitäjäin papisto tekivät sopimuksen säännöllisten jumalanpalvelusten pitämisestä kerran kuukaudessa kullakin tehtaalla. Kymintehtaalla nämä hartaushetket pidettiin kerran kuussa ensin Kymintehtaan koululla ja Ison koulun eli Niinivaaran koulun valmistuttua sen voimistelusalissa, Kuusankoski-yhtiö sopi tilaisuuksien järjestämisestä Kuusankosken koululla aluksi kerran kahdessa kuukaudessa, myöhemmin kerran kuussa, kesäisin kauniilla ilmalla koivumetsikössä ja Seuratalon valmistuttua 1912 jopa joka toinen viikko, Voikkaalla ensin satunnaisesti Yrjönojan koululla ja Palokunnantalon valmistuttua 1913 säännöllisesti sen juhlasalissa. Näiden jumalanpalvelusten yhteydessä toimitettiin myös vihkimisiä, kasteita, siunauksia sekä muita kirkollisia tehtäviä.

Seurakunnan perustaminen ja Hautausmaa

Kymiyhtiö osti Lassilan talolta Kyöperilän kylästä läheltä Kuusanniemen kylän rajaa pari hehtaaria maata tehdasseudun asukkaiden hautausmaata varten vuonna 1912 ja senaatti antoi luvan alueen luovuttamiseen tähän tarkoitukseen. Yhtiö osti maata vielä vähän lisää 1914. Samaan aikaan yhtiö pani vireille oman teollisuusseurakunnan perustamisen, koska tehdasseutumme asukkaiden kirkkomatkat maalaisseurakuntiin Iittiin ja Valkealaan olivat pitkät. Oman seurakunnan perustaminen oli mutkikas juttu seurakuntien papiston ja tuomiokapitulien torjuvan suhtautumisen takia, sillä teollisuusseutujen sielunhoidon ei katsottu kaipaavan erityistoimenpiteitä. Ennen kuin senaatti otti anomuksen käsittelyynsä, yhtiö ilmoitti sitoutuvansa luovuttamaan anomalleen seurakunnalle hautausmaan ilmaiseksi, järjestämään liikenteen yli Kymijoen ja suorittamaan kirkon ja pappilan rakennuskustannuksista 100 000 markkaa yli sen summan, minkä seurakunnan jäsenet olivat velvolliset siihen tarkoitukseen suorittamaan. Lisäksi yhtiökokous myönsi vuoden 1916 voittovaroista 300 000 markkaa samaan tarkoitukseen.

Vastoin seurakuntien ja tuomiokapitulien kantaa senaatti katsoi tarkoituksenmukaiseksi Kuusankosken seurakunnan perustamisen siinä laajuudessa kuin yhtiö ja sen palveluksessa olevat toivoivat. Uuteen Porvoon hiippakunnan alaiseen Kuusankosken seurakuntaan erotettiin Iitin seurakunnasta Kuusanniemen, Maunukselan ja Kyöperilän kylät sekä Valkealan seurakunnasta Ruotsulan ja Mattilan kylät sekä Oravalan kylän eteläosa Hirvelä. Samasta uuden seurakunnan alueesta muodostettiin Kuusankosken kunta 1921. Uusi seurakunta sai aloittaa toimintansa vasta, kun sillä olisi oma kirkko ja pappila, mutta tilapäisjärjestelyin onnistui jo vuonna 1919, jolloin silloinen Kuusankosken seuratalo tuolta yhtiön ammattikoulun vierestä muutettiin väliaikaiseksi kirkoksi ja papinvirka julistettiin haettavaksi. Kuusankosken seurakunta oli ensimmäinen varsinainen teollisuusseurakunta maaseudulla. Vuonna 1931 seurakuntaan ja kuntaan liitettiin Iitistä Keltin sekä Pilkanmaan kylät.

Hautausmaa

Palstanimellä Lepola oleva hautausmaa-alue vihittiin käyttöön 1919. Sen arkkitehtinä toimi Ilmari Launis. Hautausmaa-alue oli ensin rajattu puuaidalla, kiviaita rakennettiin 1923–1924. Nykyinen huoltorakennus vuodelta 1985 toimii varastotilana. Sitä edeltävässä rakennuksessa oli leikkaussali ja ruumishuone.

Alkuaikoina omaiset tilasivat vainajalle arkun tehtaan puusepänverstaalta. Tehdaskylien asukasluvun kasvaessa ja väestön ikääntyessä myös kuolleiden määrä lisääntyi ja Kymiyhtiön toimesta alettiin valmistaa ruumisarkkuja varastoon. Kymintehtaalla oli jo 1880-luvulta saakka ruumishuone, jonne vainajat vietiin odottamaan hautausta. Tehtaalaisten viimeinen matka tapahtui usein yhtiön surusaattoon luovuttamalla hevosella ja yhtiön ruumisvaunuilla. Alkuaikoina arkut tuotiin hevosella pääportille kaikki yhtä aikaa riviinsä. Vasta myöhemmin jokaiselle vainajalle järjestettiin vuorotellen omat hautajaismenonsa.

Ensimmäinen haudankaivaja on ollut nimeltään Forsström. Hautausmaan vanhimmat haudat ovat vuosilta 1919–1920. Hautakivitekstien mukaan alueen vanhimmassa haudassa lepää nelivuotias tyttö, joka on haudattu jo vuonna 1918. Vanhat sukuhaudat ovat jopa 10 metriä leveitä sukuhautoja, nykyään vain metrin. Isoilla haudoilla on aikoinaan ollut ketjut tai pensasaita ympärillä. Ennen aviopuolisot haudattiin vierekkäin, nykyään päällekkäin. Vanhalla sekä uudella hautausmaalla on yhteensä noin viitisenkymmentä hautaa, joita seurakunta säilyttää kivineen hiekkapintaisina, vaikka omaiset eivät niitä hoitaisikaan.

Hautamuistomerkit ja hautakivet

Vanhimmat hautamuistomerkit ovat olleet ruumislautaa muistuttavia puisia muistotauluja – yksi ainoa jäljellä oleva on viety säiltä suojaan sisätiloihin. Täällä on useita Kymiyhtiöllä Kymintehtaan korjauspajan valimossa valettuja, Bernhard Lamminpään suunnittelemia ns. yhtiön mallin mukaisia kolmesakaraisia kolmilehdykkäisiä valuristejä, joita mallipuuseppä ja valuri tekivät yhteistyönä. Näitä ristejä tehtiin noin 1910-luvulta 1930-luvulle asti. Näissä on koristeluna vain viisisakaraiset tähdet. Hautakivet yleistyivät 1930-luvulta lähtien. Paikkakunnalla oli paljon kivenhakkaajia. Ensimmäisen hautakiviveistämön perusti Aaretti Peltonen vuonna 1933.

Patsaat

Hautausmaan pääkäytävälle pystytettiin 1947 kansalaissodassa Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden vuoden 1918 uhrien muistomerkki, jonka on suunnitellut kuusankoskelainen taiteilija Leo Mäki. Materiaaliltaan se on punaista graniittia ja patsaan yläosaan on veistetty soihtu. Kolmeen suuntaan osoittavat tekstit julistavat vapautta (Eläköön vapaus mikä taistoanne johti), veljeyttä (Eläköön ihmisyys teidän verenne hintana) ja ihmisyyttä (Eläköön oikeus minkä puolesta kaaduitte). Punaisten puolella henkensä antaneiden muistolle Kuusankosken työväenjärjestöt 1946. Muistomerkki sijaitsi vuoteen 2006 asti noin kymmenisen metriä pääportille päin.

Toinen muistomerkki – Kuusankosken Stöörinkankaan muistomerkki pystytettiin 18.6.2011 klo 12  vanhalle Stöörinkankaalle Naukion koulun ja Kuusaantien väliselle nurmialueelle. Muistomerkkiin kiinnitetyssä laatassa on teksti: ”Tällä paikalla Stöörinkankaalla teloitettiin vuoden 1918 sisällissodassa punaisten puolella olleita. Heitä ja muualla surmattuja sekä vankileireillä nälkään ja tauteihin kuolleita muistaen sekä jokaisen ihmisen ihmisarvoa kunnioittaen.” Allekirjoittajina Kuusankosken sosialidemokraatit sekä Kymintehtaalaisten ja Voikkaan työväenyhdistykset, jotka vastasivat muistomerkin pystyttämisestä.

Muistolehto ja Muualle haudattujen muistolle -kivi

Vuonna 2006 hautuumaalta otettiin vanha käytöstä poistettu hauta uurnalehto-käyttöön. Hautakivi on uurnahaudattujen yhteinen muistomerkki, johon voi kiinnittää vainajan nimilaatan. Haudattavien tuhka ja uurnat haudataan seurakunnan toimesta eivätkä omaiset ole mukana hautauksessa. Uurna voidaan laskea arkku- tai uurnasukuhautaan tai muistolehtoon. Muistotervehdykset tuodaan muistomerkin juurelle.

Muualle haudattuja omaisia tai ystäviä on vuodesta 2006 asti voinut muistaa lähellä patsasta olevalla haudalla. Se on myös vanha, käytöstä poistettu hauta.

Kappeli

Ilmari Launikselta tilattiin piirustukset siunauskappelista, mutta toteutetut piirustukset tehtiin Kymiyhtiön rakennuskonttorissa. Siunauskappeli sijoitettiin pääkäytävän päähän ja se vihittiin käyttöön helmikuussa vuonna 1923. Sitä kuitenkin vieroksuttiin, koska se oli rakennettu vuoden 1918 tapahtumissa kuolleiden punaisten veljeshaudan paikalle. Kappelia käytettiin vain huoltorakennuksena ja kalustovajana. Vuonna 1954 se purettiin Kuusankosken kirjaa lainaten: käyttämättömänä ja hautausmaata rumentavana.

Hiekkamäen asema/Kapearaiteinen rautatie

Nykyisen pyörätien paikalla on kulkenut kapearaiteinen rautatie. Kovalla lapiotyöllä hiekkaharju saatiin puhkaistua rataa varten. Hiekkaa käytettiin ratavallin tekoon ja tasaukseen sekä tehtaiden rakennustarpeisiin. Vanhalle Keltti-Kyöperilän tielle tehtiin puurakenteinen silta ”Pususilta”, joka ylitti rautatien. Nousu tällä kohtaa oli veturille kova, joten pikku-Päkän piipusta tuli kipinöitä kuin hevosen häntää ja tervattu silta syttyi välillä palamaan. Sammutus onnistui niin hyvin, että silta sai kestopäällysteen hiiltymisen muodossa. Rata avattiin väliaikaiselle liikenteelle 1920, matkustajaliikenteelle 1921 ja yleiselle liikenteelle 1922. Vilkkaimpina päivinä matkustajia oli jopa 1200. Heidän lisäksi kuljetettiin kappaletavaraa, hiekkaa, tehtaiden välistä rahtia, jne. Matkustajaliikenne päättyi 5.6.1954. Viimeiset junat kulkivat vuonna 1959 ja kiskot purettiin 1960. Kuusaantie valmistui Voikkaalta Naukion saunan tienoille asti vuonna 1939. Sota katkaisi rakennustyöt ja lopullisesti tie valmistui 1954.

Koulut

Kouvolan seudun ammattiopiston Kuusankosken yksikössä (Tekniikka ja palvelut) voi kouluttautua koneistajaksi, levyseppähitsaajaksi, laborantiksi, prosessinhoitajaksi tai maarakentajaksi (radanrakentaja). Rakennuksessa toimivat myös Ravintola Amora ja Kahvio Helinä.

Naukion yläaste rakennettiin 1975, kun siirryttiin peruskoulu-systeemiin. Tähteen koulu (luokat 1−6) siirtyi Naukion koulun yhteyteen 2010 ja nyt koulun nimenä on Naukion yhtenäiskoulu.

Ulla Nikula

* * *

Elokuu 2014:

Iitin kirkonkylä

Elokuun 12. päivänä tehtiin kotiseutukävely vuonna 1990 Suomen kauneimmaksi valitulla Iitin kirkonkylällä oppaamme Eila Harven johdolla. Mukana oli 70–80 henkeä, kirkossa vähän enemmänkin.

Iitinpunainen kirkko

Kierros aloitettiin kirkosta, jota esitteli kirkkoherra Jyrki Nordlund. Hän kertoi samalla paikalla olleen ensimmäisen kirkon jo 1539 lähtien ja tämä nykyinen tasavartinen ristikirkko rakennettiin kiertävän rakennusmestari Taavi Juhonpojan johdolla vuonna 1693. Sen esikuvana voidaan pitää Tukholmassa olevaa Katariinan kirkkoa. Aluksi kirkossa ei ollut lehtereitä eikä alttarilla ikkunoita. Kirkossa oli erikseen ”maakansan puoli” ja ”veskansan puoli”. Salpausselän harju jakoi kirkkopitäjän kahteen osaan: Uudenmaan saviseen maanviljelyalueeseen kuuluvaan eteläosaan ja Järvi-Suomeen kuuluvaan vesistöiseen ja metsäiseen pohjoisosaan. Maakansa saapui kirkolle hevoskyydillä ja veskansa kirkkoveneillä. Molemmat menivät kirkkoon omista eteisistään ja istuivat eri puolilla kirkkosalia: maakansa eteläsivulla, veskansa pohjoissivulla. Iitin kirkko on ollut vuodesta 1811 lähtien punainen – iitinpunainen.

Kirkkosalin komea, puuseppä Jacob Nygrénin rakentama saarnatuoli on vuodelta 1833. Sen jalustaan on maalattu teksti: ”Tämän temppelin kaunistus, jossa Herran Sanaa joka Juhla ja Sunnuntai päivä saarnataan on lahjoitettu Maakansan Tiloin Herras miehiltä ja talon Isänniltä koko Maakansasta Wuolenkoskesta ja Kymikunnasta vuonna 1833.” Isot kattokruunut on tuotu Pietarista 1870-luvulla. Urut saatiin 1875, nykyiset ovat vuodelta 2001. Urkulehterin kaiteessa on taiteilija C.P. Elfströmin maalaamat Jeesuksen ja apostolien muotokuvat. Vuoden 1890 kirkon aumakaton korjauksen yhteydessä kirkon harjalle laitettiin risti. Tätä ennen siellä oli ollut metallinen pallo ja tuuliviiri ym. koristeita.

Isoin remontti tehtiin arkkitehti Josef Stenbäckin suunnitelman mukaan 1913–1914, jolloin kirkkoa kiilattiin metri ylöspäin (Iitinseutu-lehdessä nro 12 1957 olleen muistelmakirjoituksen mukaan puoli metriä). Katon puupaanujen tilalle laitettiin sementtipaanut, joita kirkonkylän naisväki valoi kirkkotarhassa. Ulko- ja sisävuoraus uusittiin ja vanhaa poistettaessa oli ihmetelty, kuinka isoista hongista kirkko olikaan aikoinaan rakennettu. Kuorin ikkunoihin laitettiin italialaiset lasimaalaukset. Viime vuoden elokuussa aloitettiin niiden kunnostus – kirkon 19 ikkunassa on kaikkiaan 63 lasimaalausta ja kunnostettavaa pinta-alaa on 36 neliötä. Vuonna 1917 kirkkoon hankittiin uusi Felix Frangin maalaama alttaritaulu Ristiinnaulitseminen. Vuonna 1988 kirkko sai 1890-luvun värityksen ja sementtipaanukatto uusittiin 2010. Nykyiset kirkkotekstiilit on suunnitellut ja valmistanut iittiläinen Sanna Taimisto. Nordlund kertoi kirkon olevan yksi alueen suosituimmista vihkikirkoista, vähiten vihkimisiä on Kouvolan keskuskirkossa, missä haitaksi koetaan kirkkosalista puuttuva keskikäytävä.

Entinen kirkkoherran pappila

Seuraava kohteemme oli entinen kirkkoherran pappila. Ensimmäinen, vuonna 1822 rakennettu pappila sijaitsi samalla paikalla – nykyiseen terassiin nähden itse rakennus oli sen joen puolella, mutta tämä pappila paloi. Paikalle rakennettiin uusi pappila 1898 ja kuinka ollakaan – sen suunnittelija on meille kuusankoskelaisille tuttu Kymiyhtiön ”oma arkkitehti” Wolmar Forsberg. Uusrenessanssityylistä pappilarakennusta on kunnostettu 1952 ja 1988–1989 sekä peruskorjattu vuonna 1985. Pappilan ulkorakennuksiin kuuluvat 1902 paikalle väentuvaksi siirretty Kymentaan Kaidassuon vanha päärakennus sekä rusthollari Johannes Anttilan 1849 rakentama harkkokivinavetta.

Iitin seurakunta yritti etsiä pappilalle käyttöä useaan kertaan. Vuonna 2009 pappila laitettiin myyntiin ja tarjouskilpailussa korkeimman tarjouksen esitti Leena Kare. Näin hänestä ja OKA:n entisestä toimitusjohtajasta rakennusneuvos Jorma Tammisesta tuli pappilan ensimmäiset yksityiset omistajat. Heillä katsottiin olevan myös halua ja kykyä pitää iittiläisille tärkeä rakennus hyvässä kunnossa. Leena ja Jorma ovat korjanneet taloa ympäristöineen Museoviraston kanssa yhteistyössä – vanhaa kunnioittaen omaksi kodikseen, ei museoksi. Talossa on 10 huonetta ja Kymijokeen rajoittuva hehtaarin kokoinen tontti. Arkistoja penkoessaan Jorma Tamminen on löytänyt Sakari Topeliuksen tyttärentyttären kasvattitytön muistelmia. Niistä käy ilmi muun muassa se, että satusetä Topelius oleskeli vanhoilla päivillään usein papin kanssa avioituneen lapsenlapsensa luona Iitin pappilassa.

Kierros kirkonkylällä

Palasimme pappilalta takaisin kirkonkylälle, missä Eila Harve esitteli 1800-luvulla rakennettuja taloja kylätien varrelta. Kirkonkylä oli 1800-luvun loppupuolelle asti Iitin keskus, jossa toimi kauppapuoteja, paikallishallinto ja sivistyksellinen toiminta. Palvelut siirtyivät kuitenkin vähitellen Kausalaan muun muassa Riihimäki-Pietarin radan myötä.

Näyttelyistään ja kahvilastaan tunnettu Iitin kylätalo on alkuaan ollut Poterin vanha päärakennus Jaalassa. Se siirrettiin 1869 Iittiin, missä se toimi ensin vuoden verran kunnantupana ja sen jälkeen Iitin kansakouluna 1870–1965.

Lepola on empiretyylinen, lukkari Johan Engbergin rakennuttama talo, jonka pihalla on luhtiaitta. Siinä on asunut muun muassa leski Alina Tervola lapsineen. Muotitaiteilija ja -toimittaja Sirkka Vesa-Kantele osti talon 1980-luvulla.

Mäki on leipuri Heikki Salon rakentama uusrenessanssityylinen asuin- ja kahvilarakennus, joka on malliltaan ns. vinkkelirakennus. Se on aikoinaan ollut suosittu kirkkokansan levähdyspaikka – kestikievari, jossa on ollut myös posti.

Lainajyvästö on empiretyylinen, tiilinen, valkoiseksi rapattu rakennus vuodelta 1830. Iitin kotiseutumuseo on toiminut tässä talossa vuodesta 1957 lähtien. Alueelle on siirretty 1750-luvulta peräisin olevat luhtiaitta ja riihi.

Nykyisin yksityisomistuksessa oleva värjäri Helanderin jugend-tyylinen talo on toiminut kauan myös seurakuntatilana.

Koivikko on värjäri A. Lönnströmin 1860 rakennuttama pitkä hirsirakennus, joka on verhoiltu syrjälleen asetetuilla tiilillä. Hän piti talossaan kauppaa – tästä nimitys ”Lönni” erotukseksi tien toisella puolella olleesta ”Lunnin” kaupasta.

Vuorela on 1800-luvun alkupuolelta Sitikkalasta kirkonkylään siirretty talo, jossa asui kruununvouti W. Longström. 1860-luvulla siihen perusti ”Lunnin” kaupan Ferdinand Lundström. Nimismies Alku Lindströmin aikaan 1900-luvun alussa empiretyylistä rakennusta korotettiin ristipäädyllä. Pihalla on pitkä aittarivi.

Kävelyn päätteeksi palasimme vielä takaisin kirkolle ja kävimme A. J. Sjögrenin muistokivellä. Taisipa joillekin vielä sen jälkeen maistua kioskilla jäätelötötterö ja iltakaffeet kylätalolla.

Ulla Nikula

* * *

Kesäkuu 2014:

Koskenranta Kuusankoskella

Kuusankoski-Seura järjesti kesäkuun 10. päivänä kotiseutukävelyn Koskenrannassa. Yksityisalueena oleva, vanha Kymiyhtiön tehtaan patruunojen asuinalue houkutteli mukaan ainakin 110 kävelijää, jotka herkeämättä kuuntelivat oppaana olleen Kuusankoski-Seuran tiedottaja Ulla Nikulan sanoin ja kuvin esittämää kuvausta alueen menneestä ajasta. Katsauksen nykypäivän tilanteesta esitteli Kouvolan kaupungin kaavoitusarkkitehti Hannu Purho.

Koskenranta

Alkuaan Kuusankosken tehtaanpuiston, myöhemmältä nimeltään Koskenrannan alue ulottui Kuusankosken vesivoimalaitoksen tuntumasta Lauttakadulle saakka. Se syntyi 1870-luvun alkuvuosina, jolloin kreivi Mannerheim siirrätti ns. vanhaan Koskenrantaan eli myöhemmin Tallinmonttuna tunnetulle alueelle Haminasta kauppias Aladinilta ostamansa kaksi suurikokoista pytinkiä, joihin tuli sekä Kuusankoski-yhtiön konttori että johtohenkilöiden asuntoja. Kuusankosken tehtaanpuisto oli herrojen ja työläisten yhteinen alue, jossa ryhdyttiin pitämään mm. suosittuja juhannusjuhlia, joihin osallistuivat sekä Kuusankosken tehtaan herrat että työväki. Rantakalliolla sijaitsi Kuusaan puolen seekelpaana eli keilarata, jossa herrat pelasivat keilaa. Tämä rakennus hävisi maisemakuvasta viimeistään 1920-luvun alussa. Tehtaiden perustajat eivät rakentaneet puistoja pelkästään omaksi silmänilokseen, vaan teollisuusympäristön hoito oli osa tehtaan yrityskuvaa. Hyvin hoidettu ympäristö kertoi menestyvästä yrityksestä ja antoi omalta osaltaan sen asiakkaille luotettavan kuvan tehtaan muustakin toiminnasta. Vaikutteita saatiin Englantiin ja Saksaan suuntautuneilta liikematkoilta.

Koskenranta muuttui 1900-luvulla tehtaanpuistosta Kymiyhtiön virkailijoiden asuinalueeksi, jossa vauraus näkyi uusien puuhuviloiden suurikokoisuutena sekä niiden julkisivujen koristeluissa. Enimmillään Koskenrannassa oli 1960-luvulla lähes parikymmentä rakennusta, joista suurin osa oli asuinkäytössä. Näistä viisi on säilynyt näihin päiviin saakka ja nykyisin alueella asuu muutama perhe. Vuosina 1972 ja 1974 valmistui kolme Arkkitehtitoimisto Bertel Gripenbergin suunnittelemaa omakotitaloa: Huvila Heikkerö, Huvila Hortling ja Huvila Estlander. Koskenrannan talot nimettiin vasta 1980-luvun lopulla pääosin ensimmäisten tiedossa olleitten asukkaitten tai arkkitehdin mukaan paitsi Villa Ida, joka sai nimensä arkkitehti Bertel Liljequistin vaimon nimen mukaan. Koskenrannan puistomaisuus johtuu siitä, ettei aluetta ole lohkottu tonteiksi. Taloilla on ollut oma pihapiirinsä ja pienet puutarhansa, mutta yhtiö on hoitanut aluetta yhtenäisenä laajana maisemapuistona.

Komeat graniittipylväät Koskenrannan, kansan suussa Konjakkipuiston sisääntulon kahta puolta ovat Mustanvuoren entisen portin pylväät, jotka löytyivät Saksanahon lautatarhan kätköistä. Kulttuurineuvos Eero Niinikoski siirrätti ne nykyiselle paikalleen vuonna 1986. Punaista graniittia olevat pylväät ovat kuusaalaisen kiviveistämön tuotantoa. Pylväiden yläosissa on kahdelle sivulle veistetyt aarnikotkat, Kymiyhtiön tunnukset ja pylväiden päällä on kupariset lyhdyt, joissa on maitolasiset kuvut.

Villa Ruths on arkkitehtuurisesti Koskenrannan alueen merkittävin rakennus, sillä se on ruotsalaisen arkkitehti Gunnar Asplundin ainoa Suomeen suunnittelema rakennus. Sata vuotta sitten valmistuneen talon rakennutti Kymiyhtiön teknillinen johtaja Johannes Ruths ja sen toteutuksessa on ilmeisesti ollut mukana myös arkkitehti Selim A. Lindqvist. Bertel Liljequist piirsi talousrakennuksen 1920 ja arkkitehtitoimisto Bertel Gripenberg uima-allasrakennuksen 1968. Talo on ollut toimitusjohtajien ja paikallisjohtajien virka-asuntona. Villa Ruthsin joen puolella on ollut koko alueen yhteinen hyötypuutarha, jossa asukkailla oli omat kasvimaat, hedelmäpensaat ja -puut aina 1960-luvun lopulle asti, minkä jälkeen alue tasattiin ja siitä tehtiin yhtenäinen nurmikenttä.

Villa Ida on Bertel Liljequistin tuotantoa vuodelta 1920. Klassismia edustava rakennus on loivasti aumakattoinen, nurkat on harkotettu valkoisiksi kivimuurausta jäljitellen, ja pääsisäänkäynnissä sekä parvekkeella on pylväitä.

Villa Bertel on Bertel Liljequistin (1936) suunnittelema funkisrakennus, johon arkkitehtitoimisto Bertel Gripenberg teki muutoksia vuonna 1968.

Villa Wolmar on Kymiyhtiön ”oman arkkitehdin” rakennusmestari Wolmar Forsbergin piirtämä talo vuodelta 1898. Sen pihassa on kaksivartinen, entisen sähkövoimalinjan betonipylväs, joka näkyy Kuusaan sillalta katsottuna.

Villa Polin on Kymiyhtiön konttoripäällikkö Julius Polinin rakennuttama jugendtyylinen rakennus vuodelta 1915 ja sen piirsi arkkitehti Selim A. Lindqvist. Talousrakennus (1938) on Bertel Liljequistin käsialaa. Tässä villassa on asunut mm. maaherra Matti Jaatinen, jonka aikana talossa kävi runsaasti arvovaltaisia vieraita niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

Ns. Lääkäritalo rakennettiin oletettavasti vuonna 1917 ja purettiin 1981. Siitä on jäljellä Bertel Liljequistin 1925 suunnittelema ulkorakennus ja autotalli.

Tennispaviljonki ja -kentät

Tennispaviljonki ja -kentät jatkavat alueen herraskaista luonnetta. Nykyään tenniskentän huoltorakennuksena toimivan paviljongin suunnitteli Bertel Liljequist vuonna 1926. Massapintaisia kenttiä on kolme sekä harjoituslyöntiseinä. Kentät omistaa UPM Kymmene Oyj ja niitä hallinnoi Kuusankosken Tehtaitten Tenniskerho, jonka tehtaan virkailijat perustivat jo 1912. Kenttiä käyttää myös Kouvolan Tennisseuran ja Kuusankosken Tenniksen jäsenet.

Seuratalo

Kymiyhtiön vuosina 1911–1912 rakennuttama seuratalo oli alkuaan pieni yksityisasunto, joka laajennettiin seurataloksi arkkitehti Valter Thomén piirustusten mukaan. Talon avajaisia vietettiin 1913. Vanhasta osasta tehtiin ravintolasali. Seuratalosta tuli nopeasti paikkakunnan ja koko Pohjois-Kymenlaakson seura- ja sivistystoiminnan keskus. Talossa oli iso sali, näyttämö, kaksi taiteilijainhuonetta, ravintola keittiöineen, kaksi kerhohuoneistoa, kaksi kookasta päällysvaatehuonetta, tilava parveke, eteisiä, tupakkahuone, vahtimestarin asunto, yms. Juhlasalissa oli istumapaikkoja lähes 800 hengelle. Seura- ja yhdistystoiminnan lisäksi siellä pidettiin niin puutarhanäyttelyt kuin sinfoniakonsertitkin, teatteri- ja mannekiininäytöksiä unohtamatta. Myös Kuusankosken yhteiskoulu aloitti toimintansa seuratalon sivuhuoneessa vuonna 1920, josta se muutti 1925 Marskinkadulle sijainneeseen punaiseen kasarmirakennukseen. Kymiyhtiö luovutti seuratalon väliaikaiseksi kirkoksi vuosiksi 1918–1929, sillä vuonna 1919 perustettu Kuusankosken oma seurakunta sai aloittaa toimintansa vasta sitten, kun sillä oli oma kirkko ja pappila. Kirkon valmistuttua toiminta seuratalolla palasi entiselleen. Talo purettiin 1971.

Kuusankosken asema

Kuusankosken asema rakennettiin vuonna 1921 nykyisen Ekholmintien laidassa olevan pyörätien paikalla kulkeneen kapearaiteisen rautatien ammattikoulun puolelle, mutta se siirrettiin Koskenrannan puolelle seuratalon viereen 1941. Ainakin vuonna 1950 asemalla on toiminut verotoimisto sekä Petäjän rouvan pitämä kemiallinen pesula, joka myöhemmin siirtyi Kouvolaan tornitaloihin. Henkilöliikenne radalla päättyi kesäkuussa 1954 ja tavaraliikenne 1959. Asemarakennus purettiin 1971.

Koskenrannan tulevaisuus

Kävelyllä mukana ollut Kouvolan kaupungin kaavoitusarkkitehti Hannu Purho kertoi, että Koskenrannan alue on vielä UPM:n omistuksessa, mutta se luopuu vähitellen omistamistaan rakennuksista ja maa-alueistaan, koska kiinteistöjen omistaminen ei ole yhtiön perusliiketoimintaa. Näin ollen myös Koskenrannan 14 hehtaarin alue on tulossa myyntiin. UPM Kymmene Oyj ja Kouvolan kaupunki valmistelevat parhaillaan maankäyttösopimusta. Asuinkiinteistöt ovat jatkossa omilla tonteillaan eli jokaisella on oma vesi-, viemäri, hulevesi-, kaukolämpö- ja sähköliittymä. Olemassa olevien kahdeksan huvilan lisäksi paikalle voi nousta enimmillään viisi uutta omakotitaloa ja yksi paritalo alueen hengen mukaisesti. Samalla rantaraittia suunnitellaan jatkettavaksi Tallinmontulle saakka.

Ulla Nikula

* * *

Toukokuu 2014:

Inkeroisten Tehtaanmäki

Kuusankoski-Seura järjesti 13.5. kotiseutukävelyn Inkeroisten Tehtaanmäen alueella. Liekö sateisella ja kolealla säällä ollut osuutta siihen, että mukana oli vain parikymmentä henkeä. Nyt porukka pysyi hyvin koossa ja kaikki kuulivat oppaanamme olleen Tarja Peltola-Welinin mielenkiintoista tarinaa alueen vanhasta kivikautisesta asuinpaikasta, teollisuushistoriasta sekä arkkitehti Alvar Aallon suunnittelemasta asuinalueesta.

Asutusta jo kivikaudella

Vuonna 1952 ja 2000-luvun vaihteessa tehtiin Tallinmäellä kaivauksia ja silloin löydettiin runsaasti saviruukun paloja, pieniä talttoja, piistä tehtyjä nuolenkärkiä ja palanutta luuta. Löydöistä päätellen todettiin, että Inkeroisten alueella on asuttu jo kivikaudella 5000–4000 eKr. Merenlahti ulottui tuolloin Tallinmäen kivikautisen asuinpaikan tienoille ja uomassaan ryöppyävä Kymijoki yhtyi siihen. Tämä joen ja meren yhtymäkohta tarjosi mahtavat kalastusmahdollisuudet varsinkin lohen pyynnille.

Mämmälä – Inkeroinen

Ankkapurhan maisemiin syntyi jo varhain sahateollisuutta, joka vähitellen siirtyi meren rannalle. Vuonna 1872 Standertskjöld osti Mämmälän kylästä koskiosuudet ja Inkerois-nimisen maakirjatalon maat ja perusti Inkeroisten puuhiomon ja paperitehtaan, joka kuitenkin paloi 1881. Heti rakennettiin uusi tehdas ja hiomo, jotka Tampella osti 1887 – toimii nykyään nimellä Stora Enso. Tehdasta laajennettiin ja 1890-luvulla hankittiin Suomen ensimmäinen jatkuvakäyttöinen kartonkikone, joka on entisöitynä alkuperäiselle paikalleen Ankkapurhan teollisuusmuseossa.

Alvar Aalto – tehdas- ja asutusalueet

Tehdas asuinalueineen erottui omana yhteisönään paikkakunnan muista alueista ja sillä oli mm. oma kauppa, torialue, koulu, kirkko ja lääkärin vastaanotto. Kävelyreitillä näimme mm. tehtaan keskuskonttorin (1879), jonka oven päälle arkkitehti Alvar Aalto suunnitteli katoksen. Alueen vanhin rakennus on lohikellari, josta kalat vietiin hevoskyydillä Korian asemalle. Nykyisin Stora Enson vierastilana toimiva Tehtaan klubi rakennettiin alkuaan naisten asuntolaksi, myöhemmin se toimi myös kouluna ja seuratalona.

Viime vuosituhannen alussa Tehtaanmäelle rakennettiin asuinalue, jonka talolinjat saivat nimikseen valkoinen, punainen ja keltainen linja. Talojen seinissä oli nimikilvet ja 23 rakennukselle annettiin lintujen nimet todennäköisesti ns. ”postiosoitteiksi”. 1900-luvun alussa rakennetulla Punaisella linjalla on ollut 12 museotalo Varpusen kaltaista neljän perheen asuintaloa, joista jäljellä on enää em. museotalo. Siinä esitellään 1900-luvun alun tehdastyöläisen koti, 1920-luvun konttori, konttorikonenäyttely sekä 1940-luvun lopun ”heteka-ajan” koti.

Alvar Aalto suunnitteli 1930-luvulla Anjalan uuden paperitehtaan ja sen asuinrakennukset, jotka ovat Tehtaanmäen varsinaisia helmiä. Aalto halusi säilyttää kaikessa suunnittelussaan ihmisen yhteyden luontoon – hän halusi, että luonto tulee sisään. Rantalinjan valkoiseksi rapatut, tiiliset työnjohtajien Mestaritalot (1938) ovat paritaloja, joissa on poikkeuksellisesti piiput rakennusten päissä. Päätyseinissä on käytetty tummaa puupanelointia. Rakennusten takapihoilta avautuu näkymä Kymijoelle. Insinööritalot suunniteltiin tehtaan johtajille.

Alvar Aalto suunnitteli tummasta puusta rakennetun Tervalinjan (1938), jolla on kaksikerroksisia taloja tehtaan vuoromestareille ja pikkupomoille. Näille rakennuksille tyypillisiä piirteitä ovat katokset, kaiteet, pylväät ja rimoitukset. Yhdessä Tervalinjan talossa on ollut työterveysasema jo vuodesta 1943 ja siinä toimii edelleenkin Kymijoen työterveys.

Lähellä kirkkoa on alun perin kansakouluksi rakennettu (1894) Tehtaan kerho. Koulutoiminta päättyi vuonna 1940.

Inkeroisten Tehtaanmäen kirkko

Tehdas rakennutti työntekijöilleen myös oman kirkon. Sen suunnitteli arkkitehti Birger Federley, joka teki yhteistyötä mm. arkkitehti Lars Sonckin kanssa. Jugend-tyylinen ns. pitkäkirkko valmistui 1910 ja sinne mahtuu noin 300 henkeä. Tehtaan kirkon seurakunta liitettiin vuoden 1999 alussa Anjalankosken seurakuntaan, joka nykyisin kuuluu Kouvolan seurakuntayhtymään. Kirkon lakkauttamisesta on keskusteltu jo pitkään, mutta syyskuussa 2013 se vedettiin pois lakkautettavien listalta.

Kävelyllä kuulemamme mukaan Inkeroisilla on hyvin samankaltainen historian kulku tehtaiden rakentamisissa ja niihin liittyvillä asuinalueilla kuin meillä Kuusankoskellakin on.

Ulla Nikula

* * *

Syyskuu 2013:

Sairaalanmäki ja Vellikuppi-kivi

Vellikuppi-kivi

Aurinkoisena ja lämpimänä syyskuun 10. päivän iltana Kuusankoski-Seura järjesti kotiseutukävelyn, jolla noin 75 kävelijän joukko kävi paikallistamassa Vellikuppi-kiven Sairaalanmäen näköalatasanteelta. Monet paikkakuntalaisetkaan eivät tienneet kiven sijaintipaikkaa. Lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori Juha Forsberg kertoi jääkauden murtaneen Naukujanvuoren eli nykyisen Sairaalanmäen länsirinteen erittäin kivikkoiseksi. Näköalatasanteen edessä on emäkalliosta lohjenneista kivistä suurin, kahdeksan metriä korkea kivenjärkäle, jota on kansan suussa alettu kutsumaan Vellikupiksi. Kiven päällä on useita, laakeita hiidenkirnuja, joita ei enää ole helposti havaittavissa, koska ne ovat vuosien myötä täyttyneet maa-aineksella. Kiveen liittyy myös vanha, Esko Takalan muistiinmerkitsemä, kansansuussa sukupolvelta toiselle kulkenut tarina Naukujanvuorella asuneista kolmesta jättiläisestä. Lyhyesti kerrottuna sen sisältö on seuraava: Kalastusta harrastaneista jättiläispojista toinen asui Virtakivessä ja toinen Mustallavuorella. Kerran he olivat huomanneet Naukujanvuorelta nousseen savua ja heidän sieraimiinsa tunkeutui ihana vellin tuoksu. He lähtivät keittopaikkaa kohti ja tapasivat jättiläistytön keittämässä kullankeltaista velliä. Hän tarjosi jättiläisille aterian kaataen sen kiven vellikuppeihin. Molemmat jättiläispojat rakastuivat tyttöön ja eipä aikaakaan, kun heidän välilleen tuli kiista kumpi saisi tytöstä vakituisen vellinkeittäjän itselleen. He ryhtyivät syöntipaikalla tappelemaan ja yhtäkkiä kallio repesi. Kaikki kolme syöksyivät jyrkänteeltä alas ja lohkareet peittivät heidät alleen. Vielä tänäkin päivinä voi kuulla heidän vonkumistaan ja naukumistaan kivien puristuksessa. Moni kävellyllä mukana olleista kertoi kiivenneensä Vellikupille joko lapsuudessaan tai uhkarohkeimmat vielä ”vanhoilla päivillään”. Vellikuppi-kiven mahtavuutta voi ihailla myös Mäenpääntien varrelta siltä kohtaa, mistä tien Sairaalanmäen puoleinen asutus Naukiosta päin tultaessa alkaa.

Vellikupin kohdalla, tällä Naukujanmäenotsalla eli nykyisellä Sairaalanmäen näköalatasanteella on ollut 1500-luvulta peräisin oleva pyöreä rajakivi, johon hakatut uurteet ilmaisivat Keltin ja Lyöttilän jakokuntien rajat. Kävelijät muistelivat, että kivi olisi hävinnyt 1960-luvulla. Myös tämän paikan kautta kiertää ruskein oravankuvatarroin merkitty, Sairaalanmäellä, Kettumäellä ja Naukiossa kulkeva Kurrenkierros -kulttuuripolku, jonka varrella on muutamia opastauluja kertomassa alueeseen liittyvästä historiasta.

Sairaalanmäki – POKS 60 v

Sairaalan johtava lääkäri ja leikkausosaston ylilääkäri Kalevi Karjalainen kävelytti POKSin alueella. Kahdenkymmenen vuoden kokemuksella hän esitteli mitä toimintoja mikäkin Sairaalanmäen rakennus pitää sisällään. Sairaalanmäkeä kutsuttiin Parantolanmäeksi, kun Kuusankosken kunta ja Kymiyhtiö rakennuttivat 1933 keuhkotautiparantolan, joka talvisodan aikana toimi sotasairaalana. Keskussairaala-ajatusta viriteltiin jo 1930-luvun lopulla, mutta sairaalan sijainnista – Kuusaalla vaiko Kouvolassa – ei päästy yksimielisyyteen. Vuonna 1947 Pohjois-Kymenlaakson kunnat perustivat sairaalakuntainliiton ja sen päätöksestä rakennettiin mäelle Pohjois-Kymen sairaala, joka vihittiin virallisesti käyttöön 13.9.1953. Kuntainliiton omistama sairaala muuttui Pohjois-Kymen aluesairaalaksi 1958. Samana vuonna lopetettiin kulkutautisairaalan toiminta ja aluesairaalaan perustettiin tartuntatautien osasto. Seuraava nimenmuutos tapahtui 1962 Pohjois-Kymen aluesairaalan kuntainliitosta Kuusankosken aluesairaalan kuntainliitoksi. Seuraavana vuonna kauppalalta ostettiin keuhkotautiparantola ja rakennus yhdistettiin yhdyskäytävällä muuhun sairaalaan. Elintasosiiveksi kutsutussa matalassa siipirakennuksessa (rak. 1968) toimivat ensiapu, ajanvarauspoliklinikka ja röntgen. Suunnilleen ensiavun paikoitusalueella on ollut henkilökunnan tenniskenttä. Lastenosasto avattiin 1971 ja keuhkopoliklinikka 1985. Kuusankosken Aluesairaala liitettiin osaksi Kymenlaakson sairaanhoitopiiriä 1989.

Synnytysosaston laajennus valmistui 1990. Pari vuotta myöhemmin aiemmin ylilääkäreiden asuntoina toimineisiin harjakattoisiin rivitaloihin rakennettiin lastenpsykiatrian osasto. Nuorisopsykiatria sai toimitilat vanhasta keuhkotautiparantolarakennuksesta, kun sinne sijoitettujen sisätautiosastojen määrää vähennettiin. Kun Valkealan ja Laajakosken sairaaloiden psykiatrinen hoito loppui 2005, niin Sairaalanmäelle rakennettiin uusi, valkoisena maamerkkinä näkyvä Psykiatrinen sairaala 2006. Nykyisin hoitopaikkojen tarve on vähentynyt ja kaksi osastoa on muussa käytössä. Toisessa toimii neurologian poliklinikka ja toisessa lastentautien. Vanha sisätautirakennus tyhjenee pikku hiljaa vesivaurioiden takia, kellarissa sijainnut patologia on siirretty laboratorion jatkeeksi sisäilmaongelmien vuoksi, mutta ”asiakkaat eivät ongelmista kärsineet”, Karjalainen sanoi.

Vuoden 2011 alusta lähtien sairaala on ollut nimeltään Pohjois-Kymen sairaala eli POKS. Se on Kouvolan kaupungin oma sairaala. Henkilökunta on kaupungin palveluksessa, mutta sairaalarakennus on sairaanhoitopiiri Carean omaisuutta ja kaupunki maksaa sille vuokraa tilojen käytöstä. Carea hoitaa myös radiologian toiminnot, laboratorion, ruokahuollon ja teknisen huollon. Kalevi Karjalainen kertoi, että sairaalarakennusten ongelmina ovat suurien rakennusmassojen yhteenliittämiset ja vesivahingot. Vanhoissa seinissä on vielä purueristeitäkin. Kaupunginvaltuusto on tehnyt päätöksen Ratamokeskuksen sijoituspaikasta toukokuussa 2013, mutta milloin ja millainen perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon sekä sosiaalipalvelujen yhdistävä kokonaisuus siitä syntyykään, jää nähtäväksi.

Ulla Nikula

* * *

Elokuu 2013:

Myllykallio ja Suopelto

Tiistaina 13. elokuuta kulki noin 90 kävelijän joukko Myllykallion ja Suopellon kujilla. Kuusankoski-Seuran järjestämällä kotiseutukävelyllä oppaana oli omia kotikontujaan esitellyt seuran tiedottaja Ulla Nikula.

Myllyistä ja kallioisesta maastosta nimensä saanut Myllykallio sijaitsee Kuusankosken kaupunginosan pohjoisosassa Pilkanmaan asuinalueella entisessä Kyöperilän kylässä. Pilkanmaa kuului Iittiin vuoteen 1931 asti, jolloin se liitettiin Kuusankosken kuntaan. Tätä ennen aluetta oli nimitetty Iitin puolen Voikkaaksi. Kun Rudolf Elving osti myllyt tonttimaineen ja vesioikeuksineen 1896, niin koskioikeuksistaan luopumaan joutuneet talolliset halusivat kauppaehtoihin liitettävän velvoitteen heidän viljojensa vapaasta jauhatusoikeudesta – tätä velvoitejauhatusta suoritetaan myllyllä vieläkin.

Myllykallion asutus

Myllykalliolle alkoi tulla asutusta vuodesta 1870 lähtien. Talonpojat vuokrasivat Kyöperilän talollisilta Myllykallion kalliotasanteita ja mäkivieruja. Lyöttilän talolliset rakensivat hellahuoneita mäelle ja vuokrasivat niitä asuntoa tarvitseville. Voikkaan tehtaan perustamisen jälkeen Kymiyhtiö tarvitsi työntekijöilleen työsuhdeasuntoja. Kun Voikkaalla ei ollut tilaa, niin Kymiyhtiö aloitti laajan asuntorakentamisen Iitin puolella 1910–1920-luvuilla sekä alkoi vähitellen ostaa yksityisten rakentamia mökkejä.

Osa Myllykallion taloista, nyt jo puretuista, sai kansan suussa niitä kuvaavia nimiä, mm. Lutikkalinna suuren lutikkamääränsä takia. Kaksikerroksista, kahden perheen taloa kutsuttiin Pilvenpiirtäjäksi, kun taas yksikerroksista taloa, jossa alkuaan oli perä perää kuusi 1800-luvun lopulla eri vuosina rakennettua yhden huoneen asuntoa, kutsuttiin Pitkäksi taloksi tai Makaavaksi pilvenpiirtäjäksi. Tämän nimen se sai lasten mielikuvasta: ”Jos talon nostaisi pystyyn, se olisi pilvenpiirtäjä.” Tien toisella puolella sijainneessa talossa toimi Kyöperilän työväenyhdistys 1911–1925 ja näin sitä kutsuttiin Työväentaloksi. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi yhdistys myi talon Kymiyhtiölle 1925, minkä jälkeen talo remontoitiin viiden, myöhemmin kolmen perheen asunnoksi. Työväenyhdistyksen toiminta kuitenkin jatkui muissa tiloissa vuoteen 1955.

Kymiyhtiön rakennuttamat talot olivat ilman nykyajan mukavuuksia. Talousvedet kannettiin emaliämpärillä ulkoa kaivoista tai vesipytyistä, joihin vesi tuotiin autolla. Perheiden kuivat jätteet kannettiin tempstereihin, jotka kuljetettiin autolla kaatopaikalle tyhjennettäviksi. Likaämpärit tyhjennettiin joko isoon, usealle perheelle yhteiseen tai pihan perällä olleeseen pienempään likakaivoon. Tarpeilla käytiin ulkovessoissa eli ulkeissa ja pyllyt pyyhittiin nyrkkien välissä pehmeämmäksi hierotulla silkkipaperilla. ”Kakkakansleri” tyhjensi ulkkien alustat hevosvankkureilla, myöhemmin autoilla.

Kymiyhtiö tarvitsi asuntoja myös ylemmille toimihenkilöille. Vuohikadulle rakennettiin 1920-luvun alussa kahden perheen talo insinööreille. Se purettiin 1982. Vuorikujan, silloisen Peurakujan päähän tehtiin 1928 nykyään yksityisomistuksessa olevat kaksi virkailija-asuntoa.

Kaatopaikka – Roskaruka, Vuohivuoren laskettelurinne

Vuohivuoreksi tai 1910-luvun kartassa Suntinkallioksi on aiemmin kutsuttu vain sitä jyrkkäreunaista, kallioista vuorta, joka kohoaa laskettelurinteen alaosaa vastapäätä. Tarinan mukaan Vuohivuori on saanut nimensä Kyöperilänkosken isoista, valkeista koskenkuohuista, jotka muistuttivat valkeita, hyppiviä vuohia. Alue on aiemmin ollut myös vuohien laidunpaikka. Vuohivuoren laaksoon alettiin 1920-luvulla koota Kymiyhtiön Voikkaan tehtaan kaatopaikkaa. Tämä nykyään tunnettu Vuohivuori on siis entinen Kymiyhtiön teollisuuskaatopaikka – ns. tekovuori, joka peitettiin 1977 ja rinne muotoiltiin 250 metriä pitkäksi laskettelurinteeksi.

Vähäsuo eli Suopelto

Kymiyhtiö rakennutti Suopellolle (ent. Vähäsuo) vuosina 1922–25 arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelemat 19 paritaloa ja viisi yhden perheen taloa. Näissä kiinnitettiin erityistä huomiota asukkaitten hyviin asumisoloihin ja viihtyvyyteen. Todellisuudessa tämän kaiken perimmäisenä tarkoituksena oli kasvattaa vuokralaisesta tyytyväinen ja luotettava työläinen. Tonteilla oli kauniit puutarhat ja kasvimaat. Vuonna 1939 alueelle rakennettiin kaksi paritaloa lisää. Suopellon tyyppitalojen purkaminen aloitettiin 1970-luvulla.

Suopellon läpi kulkeva Kyttärintie oli päätie Pilkanmaan suuntaan Pilkanmaantien valmistumiseen saakka 1953. Nimi Kyttäri liittyy vanhaan talonpoikaisaikaan, metsästykseen tai mahdollisesti joessa kulkeneeseen rajaan. Kaisu Kuusisen 1954 tekemän haastattelun mukaan sanottiin, että ”suomalaiset ol´ tääl Iitin puolell. Silloin ne on voinu siinä mäellä kytätä jonkin vanhan sodan aikana.” Kyttärinmäen päällä asuneen Veikko Gammelinin mukaan Kyttärin nimi tulee seuraavasta tarinasta: ”Kun Pilkanmaan perukoiden maatalojen tyttäret kulkivat tansseista Kyttärinmäen vanhojen talojen välistä tietä pitkin yöllä koteihinsa, pojat tekivät koiruuksia, menivät kytikseen talojen takaa alkavan metsikön suojiin ja pelottelivat tyttöjä.”

Myllykallion Osula – Kuusankosken Osuusliikkeen myymälä nro 14 ja lihamyymälä nro 11

Myymälä avattiin 1922 kauppias Uperoffilta ostettuun puutaloon. Vuonna 1930 puutalo korvattiin samalle tontille rakennetulla sementtitiilistä rakennetulla ajanmukaisella myymälällä maito-, liha- ja sekatavaraosastoineen. Osulasta tehtiin itsepalvelutyyppinen myymälä 1970, mutta sen toiminta päättyi 1974. Talo on nyt yksityisomistuksessa ja sitä on remontoitu muutaman vuoden ajan.

Osulan takana oli 1920-luvulla yhtiön hevosten laidunalue, mutta alueen käyttö hevoshakana hiipui sitä mukaa kun hevosten käyttö tehtaalla väheni autojen ja kapearaiteisen rautatien myötä. 1960–1970-luvuilla Kymiyhtiö vuokrasi Osulan takaa viljelypalstoja ja osa alueesta oli leikkikenttänä. Kuusankosken kaupunki kunnosti alueen leikkipuistoksi 2003.

Muuttuneita maisemia

Kävelyllä tuli monesti ilmi, että ennen Kymiyhtiö huolehti melkein kaikesta työntekijöittensä arkipäivään liittyvästä asiasta, mutta 1980-luvulta lähtien se purkasi tai myi vuokralla pitämänsä talot ja niiden tontit, lopetti saunan – Voikkaan tehtaankin 2006. Kävelyporukassa herätti ihmetystä myös alueilla olleiden talojen suuri määrä. Vanhoista rakennuksista Myllykallion pienalueella on säilynyt neljä asuinrakennusta ja Suopellolla kuusi, Osulan kaupparakennus sekä Pilkanmaantien, Peurakujan ja pyörätien rajaamalla alueella olevat yksityistalot. Elämä kuitenkin jatkuu ja uusia omakotitaloja on rakennettu 1980-luvulta lähtien.

Lue alueesta lisää kirjasta Myllykallio – Kakaroiden kasvupaikka.

Ulla Nikula

* * *

Kesäkuu 2013:

Sikomäki – Kuusankosken kaupunginosan ”Pispala”

Kotiseutukävelyllä tiistaina 11. kesäkuuta Kuusankoski-Seura tutustutti noin sataa kävelijää Voikkaan Sikomäen alueeseen sanoin ja valokuvin. Voikkaan klubin p-alueella oppaamme Marjatta Huuhtanen kertoi, että ennen Voikkaan tehtaan rakentamista Myllytien eli nykyisen Voikkaantien varrella oli ainoastaan Tienhaaran Tokon talo Hirveläntien risteyksessä. Lapinmäellä oli Josef Mannisen kauppapuoti (myöhemmin sen paikalla oli Ikäheimonen) vuodesta 1892 lähtien ja sen vieressä Antti Kossilan talo. Tulevaa Voikkaan klubia vastapäätä oli Mylly-Sipilän maatalo. Silloinen Myllymäki, myöhemmältä nimeltään Sikomäki oli tuolloin vielä asumaton metsämäki.

Legendaarinen Lapin kenkäkauppa

Juho ja Hilda Lappi perustivat 1910-luvun alussa Voikkaalle Lapinmäelle suutarinliikkeen ja pian toiminta laajennettiin kenkäkaupaksi. Vielä nykyisin olemassa oleva liiketalo oli hyvällä paikalla markkinatorin laidalla, työläiskasarmien naapurissa ja Voikkaan keskeisen liikekadun päässä. Juhon kuoltua 1938 liike jäi hänen tyttäriensä Martan ja Eevan haltuun. Vuonna 1957 toimintaa laajennettiin Kuusaalle ja Eevasta tuli uuden liikkeen johtaja aina vuoteen 2001 saakka, jolloin hänen elämäntaipaleensa päättyi ja liike lopetettiin. Voikkaan liikkeen toiminta oli päättynyt 1972.

Voikkaan klubin kenttä

Kentän paikalla oli 1900-luvun alussa litviikkilaani eli markkinatorialue, jonne talolliset toivat palkkapäivinä maataloustuotteitaan myytäviksi. Vuonna 1913 paikalle tehtiin urheilukenttä. Sen luoteiskulmassa on iso hiidenkirnu, josta kenttää rakennettaessa on louhittu osa pois. Sikomäeltä löytyy hiidenkirnuja myös Heiskalan- ja Oskonkujalta.

Manniska, Amerikan leski

Brejlinintien ja Lapinkujan risteyksessä meitä vastaan käveli ”Manniska, Amerikan leski” (Kouvolan matkailuopas/rooliopas Eija Linden), joka ”ohimennessään” kertoili mm. näin: – Myö Jussin kanssa asuttiin kahdessa otteessa tääl Voikkaalla. Sillon kun mentiin naimisiin, vuonna 1900, asuttiin hellahuoneessa tuossa konttorinmäellä. Sit myö palattiin tänne taas vuonna 1913, kun Jussi sai taas töitä täältä tehtaalt.  Välil myö asuttii Kymintehtaal, Lahdes ja Kouvolas.  Myö asuttii Virtakives ja se oli niin mahdottoman mukava paikka, että sielhä miä olisin asunu vaikka lopun ikäni. Pihal kasvo omppopuita, riikunoita, viinimarjoja ja perunaa. Ja kukkasia oli paljon. Ja Jussi tykkäs kalastella Kymijoel. Eijan kertoma tarina pohjautuu tositarinaan Mannisen perheestä: Jussi muutti Amerikkaan ja vaimo jäi tänne ”Amerikan leskeksi”.

Sikomäki – kuin Pispala

Sikomäen kulttuurihistoriallista työväen asuinaluetta on verrattu Tampereen Pispalaan. Sikomäen rakentamiseen sopii hyvin kirjailija Lauri Viidan kuvaus Pispalan rakentamisesta: ”Mökin sai tehdä ihan mielensä mukaisen: pitkittäin, poikittain, vinottain; hirrestä, laudasta, paperista, sahanpurusta, tiilestä, betonista; maalata vaikka raitaiseksi; jatkaa, korottaa, tehdä jiirejä, pykäliä, portaita, siltoja, kaaveleita… Ja eikö muka tehty? Kyllä!” Sikomäen vanhimmat rakennukset ovat 1800-luvun lopulta, mutta suurin osa alueen keittiön ja kammarin käsittäneistä työläisten pikkumökeistä rakennettiin 1900–1940. Hirret ostettiin lähialueen maataloilta tai tuotiin kotiseudulta. Kymiyhtiöltä saatiin jonkin verran rakennusmateriaalia: purkutavaraa, viiralaatikoita ja tilkkeeksi ”tehtaanvilttiä” eli telojen suojahuopaa. Kallioisille mäkirinteen tonteille kärrättiin kottikärryillä multaa jokaiseen kallionkoloon perunamaata varten. Paavo Smed on aikoinaan kertonut perheestä, jonka tontti oli paljasta kalliota. Mies oli porannut kallioon reikiä, täyttänyt ne mullalla ja sanonut vaimolleen: ”Nyt kasvimaa on valmis – yksi porkkanansiemen vaan jokaiseen reikään.” Ajan myötä pihat ja puutarhat saatiin kukoistamaan ja ne osallistuivat Kymiyhtiön järjestämiin pihakilpailuihin. Alueen tiestö kehittyi ajan myötä vanhojen kärrypolkujen jäljiltä mäen rinteillä poimuilevaksi katuverkoksi. Maitokolkantiellä näimme yhden alueen vanhimmista rakennuksista, vuonna 1900 rakennetun asuintalon, jonka tontin puista, pensaista ja perennoista Tarja Lehtivarjo ja Päivi Kasurinen ovat sata vuotta myöhemmin inventoineet yli 30 kasvia.

Vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeisiin aikoihin asti melkein jokaisella perheellä oli sika. Nimensä Sikomäki on saanut mökkiasutuksen alkuvaiheesta, jolloin asukkaiden siat juoksentelivat mäellä vapaina ja kalusivat vähäisetkin kasvillisuuden rippeet siltä paljaiksi. Sikomäki rajoittuu idässä Oskon- ja Hirveläntiehen, kaakossa Manuntiehen, etelässä Voikkaantiehen, lännessä Brejlinintiehen ja pohjoisessa Elfvingintiehen.

Oman sukunsa elämänmenosta Sikomäellä kertoi neljännen polven voikkaalainen Niina Heikkilä.

Voikkaan tulli ja Manunvieru

Voikkaantien ja ent. Lauttatien, nyk. Manuntien risteyksessä oli 1900-luvun alussa ”tulli”, johon joutilaat miehet kerääntyivät seisoskelemaan ja pitämään vahtia ohikulkijoista.

Voikkaantien kaupparaitin eteläpuolinen tiheä mökkikylä Manunvieru tuhoutui Voikkaan palossa 80 vuotta sitten 9.7.1933. Tuli nieli kolmessa tunnissa 103 rakennusta ja 71 perhettä jäi vaille kotia, mutta onneksi yhtään ihmishenkeä ei menetetty. Tulipalon jälkeisenä iltana ei saatavilla ollut yhtään leipäpalaa eikä voinokaretta, sillä kaikki neljä leipomoa ja 10 ruokakauppaa olivat palaneet. Paikallisen Lotta Svärd -yhdistyksen lotat lähtivät pioneerien kanssa Kouvolaan ostoksille ja jo kahdeksan aikaan illalla ensimmäiset voileivät olivat valmiina ja yön aikana niitä tehtiin koko ajan lisää. Lotat avustivat ihmisiä 11 päivän ajan jakaen noin 2000 ruoka-annosta sekä ruoka- ja vaateavustusta noin 14 000 mk:lla. – Juontaisiko ns. Voikkaan henki juurensa tältä ajalta, sillä kerrotaan, että tuolloin ihmiset löysivät toisensa. Ne voikkaalaiset, joilla vielä oli ovet avata, tekivät sen niille, joilla kotia ei enää ollut.

Ulla Nikula

* * *

Toukokuu 2013:

Carea Sospa ja Uusi hautausmaa

Kuusankoski-Seuran järjestämällä kotiseutukävelyllä toukokuun 14. päivänä tutustuttiin Carean sosiaalipalvelut -vastuualueeseen ja Uuteen hautausmaahan. Kesäisen oloisena iltana kävelyllä oli mukana noin 50 henkeä.

Carea sosiaalipalvelut -vastuualue

Carean koulu- ja terapiatalolla asumispalvelujen suunnittelija Anu Vanhala-Taimisto esitteli, miten kehitysvammaisten palveluja tänä päivänä järjestetään. Toiminta on muuttunut oleellisesti entisen Keskuslaitoksen ajoista. Nyt keskitytään jokaisen kehitysvammaisen henkilön omiin yksilöllisiin tarpeisiin ja palvelut räätälöidään juuri hänen tarpeitaan vastaaviksi ottaen huomioon myös henkilön ja hänen omaistensa toiveet. Laitoshuollon tilalle on rakennettu paljon uusia avohuollon asuntoja, mm. Maununniitty 1 -rivitalo Lidlin Kuusaan myymälän luo, Siltapuiston tukikoti, Kumpu-koti sekä Verso-koti Kunnanpellolle. Muuttaessaan avohuollon asuntoihin asukkaalla ja hänen läheisillään on muuttovalmentaja tukena ja turvana uudessa elämäntilanteessaan. Asumisyksiköissä palvelujen tarve vaihtelee ympärivuorokautisesta hoidosta lähes itsenäiseen tuettuun asumiseen. Kuntoutuksessa opetellaan ja harjoitellaan asumiseen liittyviä taitoja sekä osallistutaan päivä- ja työtoimintaan, josta esimerkkinä Kahvila Helmi Cafe Keskusaukiolla. Ketunkujalla sijaitseva Carea-koulu antaa perusopetusta vaikeavammaisille ja vahvasti tuettua yksilöllistä opetusta tarvitseville lapsille ja nuorille.

Uusi hautausmaa

Kävelyn toisena kohteena oli Kuusankosken Uusi hautausmaa ylipuutarhuri Janne Saarisen opastuksella. Siunauskappelissa saimme kuulla, että Uusi hautausmaa Sammakkolammin kankaalle vihittiin käyttöön lokakuussa 1933. Osa silloisesta yhdeksän hehtaarin maa-alueesta oli pappilan maita ja loput ostettiin kunnalta sekä yksityisiltä maanomistajilta. Hautausmaasuunnitelman oli tehnyt arkkitehti K. Jaatinen.

Siunauskappeli rakennettiin rakennusmestari Eino Niinisen piirustusten mukaan 1956 ja sen vihkiäisjuhlaa vietettiin helmikuussa 1957. Ensimmäiset urut hankittiin 1970 ja ne uusittiin 1987. Kappeli peruskorjattiin 2000 ja piispa Voitto Huotari nimitti sitä ”Elämän valon kappeliksi”. Remontin yhteydessä rakennettiin omaisille jäähyväishuone sekä odotustila. Saarinen kertoi, että nykyään joka toinen vainaja tuhkataan. Vanhalla ja Uudella hautausmaalla oleviin muistolehtoihin haudataan joka 10. vainaja.

Hautausmaalle jouduttiin rakentamaan uusi huoltorakennus v. 2005, kun vanha paloi poroksi tuhopolttajan toimesta 2003.

Hautausmaakierroksella kävimme kirkkoherrojen Antti Arppen ja Edvin Laureman sekä Kuusankoski-Seuran puheenjohtaja Tuure Nybergin haudoilla. Pertti Värjä esitteli hautausmaan luoteiskulmassa olevan Luumäellä 1944 alas ammutun venäläisen tiedustelukoneen ohjaajan luutnantti Grigorij Jakovlevitsh Kolotilinin haudan. Sankarihautausmaalla ollessamme Värjä kertoi alueella olevan 23 tyhjää hautaa. Näiden vainajien ruumiit ovat jääneet kentille tai tuhoutuneet sodissa 1939–1944. Heille kaivetut tyhjät haudat oli luotu siunaustilaisuuden jälkeen umpeen ja heidän haudoilleen oli laitettu hautakivet kuten haudatuille vainajillekin. Frans Lehto Kuusankosken Graniitti Oy:stä teki talvi- ja jatkosodassa kaatuneille muistomerkin Emil Filénin suunnitelman mukaan 1948. Hautausmaa-alueella on myös Kuusankosken karjalaiset ry:n pystyttämä muistomerkki Karjalaan jääneille vainajille.

Uuden hautausmaan pohjoispuolisen aidan toisella puolella on tilan nimen mukaan nimetty Vapaa-ajattelijoiden hautausmaa ”Lepola”. Se otettiin käyttöön 1951. Taiteilija Ilkka O. Lehtinen suunnitteli alueelle uurna- ja muistolehdon 1999.

Ulla Nikula