Vappusoitto

Noutopöydän äärellä mm. vappupuheen vuonna 2014 pitänyt juristi Risto Kuisma (ylioppilaslakki päässä oleva mies).

Vappuaamuna järjestettävää Vappusoittoa on vietetty vuodesta 1996 lähtien. Vappusoiton ohjelmaan on perinteisesti kuulunut puhallinmusiikkia sekä vappupuhe – puheenpitäjä seisoo pihalla olevalla kivellä, jos sää sallii juhlan viettämisen ulkona. Väliajalla tai ohjelman jälkeen tarjolla on simaa, kahvia ja munkkeja.

Vappusoitto Kotiseututalossa 1.5.2017

Vappusoittoa vietettiin Kotiseututalossa Kettumäellä aurinkoisessa, mutta koleassa säässä. Kuusankosken Puhallinorkesteri puhalsi soittimistaan reipasta marssimusiikkia ja tarjolla oli kahvia, simaa ja munkkeja. Vappupuheessaan Riku Nöjd kertoili toukokuun juhlista näin:

”Arvoisa juhlaväki, hyvät naiset ja herrat!

Hyvää keskiaikaisen abbedissa Valburgin pyhimykseksi julistamisen päivää! Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan vanhoihin suomalaisiin vappuperinteihin on kuulunut karjan ulosajo säästä riippumatta Yrjön päivänä tai vappuna. Toisaalta päivään on liittynyt työkieltoja: vappuna ei sopinut kalastaa, tai menetti kalaonnensa. Nykypäivänä vietämme vappuna ennen kaikkea työn ja ylioppilaiden juhlaa. Vanhastaanhan ylioppilaslakin käyttökausi alkoi vapusta ja päättyi syyskuun loppuun.

Kääntäisin kuitenkin katsetta myös vapusta kauemmas tulevaisuuteen kohti toukokuuta, jonka vappupäivä aloittaa. Kalenteria lukemalla huomaa, että toukokuuhun tiivistyy oikeastaan kattava otos erityyppisistä yhteisöllisistä juhlista, jotka koskettavat isänmaatamme, yhteiskuntaamme, kulttuuriamme, kristinuskoamme ja perheitämme. Itsenäisyytemme satavuotisjuhlan kunniaksi painotan tällä kertaa kuitenkin suomalais-kansallista näkökulmaa eniten.

Isänmaahamme ja yhteiskuntaamme liittyvistä merkkipäivistä ensimmäinen tulee vastaan, kun toukokuun yhdeksäntenä juhlimme Eurooppa-päivää Robert Schumanin vuonna 1950 esittämän julistuksen kunniaksi. Sitähän pidetään yhtenä Euroopan unionin lähtölaukauksena. Itse unionista voi olla mitä mieltä tahansa, enkä ota tässä asiaan mitään kantaa, mutta eurooppalaisen yhteistyön ja eurooppalaisen kulttuuriperinteen merkitystä meille itsellemme ei voi millään asiaperusteilla kiistää. Viime kädessähän kyse on maanosamme rauhasta. Kannattaa muistaa, että Eurooppa-päivän korville osuu myös toisessa maailmansodassa Euroopassa käytyjen taisteluiden päättymisen vuosipäivä. Uutta suursotaa kukaan täysijärkinen ei kaipaa. Suomen omien sotien raskaimpien inhimillisten uhrien muistaminen osuu kalenterissa niin ikään toukokuuhun, kun kuukauden kolmantena sunnuntaina vietetään kaatuneiden muistopäivää.

Toinen isänmaatamme ja toki kulttuuriamme koskettava toukokuinen juhla, joka ei kuitenkaan yleisessä juhlakalenterissa tavallisesti näy mutta jonka haluan tässä mainita, on Flooran päivä toukokuun 13:ntena. Päivä on ollut perinteinen Helsingin yliopiston ylioppilaiden kevätjuhlapäivä, jonka historiallisesti merkittävimmäksi muodostunut ohjelmanumero koettiin vuonna 1848 Kumtähden kentällä. Tällöin esitettiin sittemmin kansallislauluksemme omaksuttu Maamme-laulu ensi kertaa. Historioitsija Matti Klinge on painottanut, että kyseinen tilaisuus oli tarkoitettu keisari Nikolai I:lle vahvaksi viestiksi suomalaisten lojaalisuudesta ja rauhallisuudesta Euroopan hullun vuoden 1848 poliittisen kuohunnan keskellä.

Vuoden kuluttua Maamme-laulu täyttää siis pyöreitä vuosia, ja ehdotan, että silloin viettäisimme – kenties lievänä historian ylitulkintana – sen merkkivuotta, että me suomalaiset olemme luotettavia ja riitaa haastamattomia kumppaneita, jos meidän suinkin annetaan sellaisia olla. Lisäksi haluan alleviivata tästä aihepiiristä vielä sitä, että meidän kansallislaulummehan korostaa kotimaamme luonnonkauneutta ja tulevaisuutta, joka on toistuvasti oleva kukoistavampi kuin nykyisyys. Sen sijaan laulu ei uhittele entisten vihollisten tai keksittyjen tulevien vihollisten kanssa tai hekumoi menneisyydessä koetuilla vääryyksillä. Minusta tämä on hieno asia ja heijastaa toivottavasti jotakin todellista tavastamme asemoida henkisesti isänmaatamme.

Kansallinen toukokuinen juhlaputki sisältää niin ikään J. V. Snellmanin päivän 12.5. Näppituntumani on kuitenkin, että kansallisista merkkihenkilöistämme, joita muistetaan vuoden mittaan liputuksella, nimenomaan Snellman on nykysuomalaisille tuntemattomin. Kuvaavaa on, että kerran opettajana kysyessäni lukion abiturientilta, mitä Snellman tuo hänelle mieleen, hän vastasi: ”Vain makkaran.” Normaalia on, että ihmiset tietävät ja ovat tietämättä eri asioita, mutta sivistyksen merkitystä korostaneen Snellmanin kohdalla vastaus tuottaa tiettyä irvokkuutta. Snellmanin elämäntyön unohtuminen – vaikka hän oli aikanaan yksi Suomen ihailluimpia kansallissankareita – saa pohtimaan, miksi näin on käynyt. Yksi syy saattaa olla se, että Snellman, joka oli ennen kaikkea filosofi ja valtiomies, jätti kovin abstraktin ja aatteellisen kädenjäljen kansalliseen perimäämme eikä vaikkapa klassikkoromaania tai kuuluisaa sinfoniaa. Tällaiset näkyvät uusina tulkintoina koko ajan ajassamme ja jäänevät siksi herkemmin ihmisten mieleen. Meriitti, jonka itse ensimmäisenä muistan yhdistetyn Snellmaniin, oli Suomen markka, eikä sekään kuulu enää arkeemme.

En ole mikään asiantuntija esittelemään Snellmanin ajatusrakennelmia ja niiden toteutumisia, mutta tiedän, että kansallisen identiteettimme rakennukseen ja suomen kielen aseman parantamiseen hän antoi merkittävän panoksen. Varsinaisesti eniten minua huolestuttaakin sen unohtaminen, että kansallisuus ja oma kieli eivät ole itsestään selviä asioita vaan valintojen, tavoittelujen ja kehittämisten myötä synnytettyjä lopputuloksia – ja mielestäni pääasiassa ihan hyviä lopputuloksia. Sitä paitsi oman valtion, kielen, ja identiteetin arvostaminen on nähdäkseni edellytys sille, että ihminen kykenee arvostamaan toisten vastaavia.

Yhteistä toukokuista perhejuhlaamme edustaa tietenkin äitienpäivä, jota Suomessa on vietetty satakunta vuotta. Perheen merkitystä ei yhteiskuntamme voi julkisessa keskustelussaan ja toimissaan koskaan korostaa liikaa, ja suuri enemmistö äideistä on kiitoksensa ansainnut. Antakaamme sitä joka päivä mutta vielä erityisen paljon äitienpäivänä.

Kirkollista merkkipäivää, joka sattuu miltei aina toukokuulle, edustaa helatorstai eli Kristuksen taivaaseen astumisen juhla. Jos suinkin, hyvä yleisö, sallitte, hairahdun hetkeksi päivänpolitiikan puolelle ja toivon helatorstain pysyvän omalla kalenteripaikallaan torstaina. Jos kilpailukykyloikkaa vielä tarvitaan, se tehtäköön muuten kuin helatorstaita tai loppiaista siirtämällä.

Päätän merkkipäiväkimarani koulujen päättämispäivään, joka ajoittui aiemmin aina toukokuun viimeiseen ja nykyään on sitä päivää hyvin lähellä eli kulloinenkin viikon 22 lauantai. Toukokuuhun ja kesän alkuun liittyy tietenkin aina luonnonkierrossa ja maanviljelyssä uuden kasvukauden alkaminen, mutta samaan aikaan samanlaista kiertoa tapahtuu toki myös ihmiselämässä. Ikäpolvet etenevät opintiellään, ja eri asteilta valmistuminen tuottaa merkkihetkiä myös läheisten elämään. Jokainenhan voi kuvitella, miten suuri pala häviäisi tulevaisuudenuskostamme, jos mielikuva koulutuksesta ja koulujen päätöksestä poistuisi yhteisestä tietoisuudestamme. Sitä paitsi kevään taittuminen kesäksi tietää muutoinkin koko yhteiskunnallemme valtaosin lähestyvä lomakautta eli yhdenlaista taitekohtaa.

Hyvät naiset ja herrat, uskoakseni juhlan ja arjen vaihtelu on yksi tärkeä ihmiselämää rytmittävä tekijä. Lisäksi merkkipäivät tuovat elämään poikkeuksellisia hetkiä sekä muistuttavat meitä säännöllisesti henkilöistä ja ilmiöistä, joiden roolia elämässämme meidän kannattaa aika ajoin pohtia ja tuoda julki. Edellä nostin joitakin esimerkkejä esiin, mutta toki myös toukokuusta jäi paljon vielä sanomatta.

Näillä sanoilla haluan toivottaa teille kaikille oikein hauskaa ja juhlavaa vappua. Toivokaamme, että olemme vihdoinkin myös säiden puolesta aloittamassa iloista ja yhä kesäisempää merkkipäivien täytteistä toukokuuta. Kiitos!”

* * *

Vappusoitto Kotiseututalolla 1.5.2016

Vappusoittoa vietettiin hieman sumuisen koleassa säässä Kotiseututalossa Kettumäellä klo 9.30–11.00. Musiikista vastasi Kuusankosken Puhallinorkesteri sekä tarjolla oli kahvia, simaa ja munkkeja. Paikalla oli noin 70 juhlijaa.

Vappupuheen piti intendentti Anu Kasnio.

* * *

Vappusoitto Kotiseututalolla 1.5.2015

Perinteistä Vappusoittoa vietettiin Kettumäellä Kotiseututalossa koleana vappuaamuna. Paikalle saapui noin 130 juhlijaa kuuntelemaan Kuusankosken Puhallinorkesterin kajauttamia keväisiä säveliä. Tarjolla oli kahvia, simaa, munkkeja ja mukavaa yhdessäoloa.

Vappupuheessaan Eijaleena Martikainen kertoili näin:

”Arvoisat vapunviettäjät

Vapusta on juhlaksi monenlaiselle juhlijalle. Taas leivoset ilmassa, työn orjat sorron yöstä ja gaudeamus igitur… Me ylistämme täällä Kettumäellä keväistä juhlapäivää, ja heti iltapäivän aluksi Kuusankoskitalolla kokoontuvat vappumarssinsa päätepisteeseen kokoontuneet sosialidemokraatit. Ylioppilaat ovat tänään Helsingissä valloittaneet Ullanlinnanmäen – onhan tämä myös ylioppilaiden juhlaa. Erityisen pontevasti vapunvietosta huolehtivat Tampereen teekkarit – heidän vappunsa alkoi jo 16.4. Tänään he dippaavat ensimmäisen vuoden opiskelijansa koskeen ja aloittavat huolellisen perehtymisen paikalliseen anniskeluliiketoimintaan teekkarilakin tupsut liehuen. Ja tietenkin vapun taustalta löytyy myös kristillinen perinne, pyhän Valpurin muistelu. On niitäkin, joille tämä on työpäivä, ihan omasta halusta töille omistettu. Meidän taajamamme reunalla oli naapurukset, joista toisen maatilalta käytiin tehtaassa töissä, ja siinä perheessä vappu oli pyhäpäivä, vapaapäivä. Naapuri oli maanviljelijä, joka hankki koko elantonsa omalta tilalta, ja heillä vappu oli mainio päivä perunankylvöön, kertoo Eija Linden.

Vapussa on se vaara, että se pikemminkin erottaa kuin yhdistää.

Oman lapsuuteni vappuaamuina kokoonnuimme Seuratalolle, jossa Kaiku-kuoro kajautteli kevättä käyntiin iloisilla sävelmillä – nyt vappu on, siis veikot laulakaa, niin että taivaan luhtihin tää laulu kajahtaa. Uutis-Kymi -lehdessä oli vuonna -90 lehtileike vuodelta 1937. Siinä kerrottiin ilmeisesti taustaa Kaiun perinteeksi muodostuneelle vappukonsertille: ”Vapunpäivänä järjestivät Kymintehtaiden suojeluskunta, Lotta Svärd -yhdistyksen Kymintehtaan paikallisosasto ja Kymintehtaan sekakuoro ”Kaiku” yhteisen vapputilaisuuden Kuusankosken Seuratalon puistikossa, joka tilaisuus oli ensimmäinen laatuaan paikkakunnalla”, lehti kirjoitti.

50-luvun lapsi ei aistinut vappukonsertissa mitään poliittista väriä. Mutta kun tultiin seuratalolta kotiin päin, torin varrella oli joukko punaisten lippujen alle kokoontuneita ihmisiä. Äiti ja isä eivät vastanneet, kun kyseltiin, mikä kulkue siinä oli lähdössä. Ystäväni asui Kauppatorin laidalla ja näki ikkunasta saman ryhmän. Hänen isänsä oli aktiivinen sosialidemokraatti, mutta tämäkään isä ei vastannut, kun tytär kysyi, mikä lippukulkue torin laidalla kokoilee rivejään. Siellä kokoontuivat SKDL:n marssijat. Sosialidemokraateilla taas oli oma näyttävä tapansa saapua juhlaan: osa marssijoista lähti Voikkaalta, osa Kymintehtaalta, osa keskustasta, ja kulkueet kohtasivat juhlapaikalla. Yksi juhlapaikoista oli muuten tämä Kettumäki, jonka tanssilavan tuntumassa vietettiin sosiaalidemokraattien vappuja 50-luvun lopulla – tämän kertonut Jukka Nyberg muistaa hyvin Nokipojat-ryhmän esitykset.

Meidän Kuusankoskellamme on koettu monenlaisia rintamalinjoja, näkymättömiä rajoja, jotka ovat määränneet, mitä kukin saa tehdä ja mitä ei. Olen kuullut viimeisen vuoden mittaan hämmästyttäviä tarinoita uskollisuudesta omaa ryhmää kohtaan. Jos olit E-liikkeen jäsen, niin silloin ei menty Ympäristön osuuskauppaan – ”ne oli vihollisia”, kuten pari haastateltavaani kertoi. Jos olit sosialidemokraattisen perheen lapsi, et ehkä saanut vanhemmilta lupaa mennä partioon. Ymmärsit vasta aikuisena, miksi et. Oma isoisäni oli näköjään tässä katsannossa joustava. Hän oli ollut sisällissodassa punakaartissa. Mutta kun tytär kysyi vähän toisella kymmenellä ollessaan, saisiko hän mennä pikkulottiin, isänsä oli vastannut: ”No mene, mutta muista, että sitten pysyt siellä etkä vaihtele puolta.” Tyttärellä ei ollut hajuakaan, mistä oli puhe.

Näkymätön raja on kulkenut myös yhtiöläisten ja ei-yhtiöläisten välillä. Yhtiön mainiot sauna-pesutupa-leipomo-rakennukset olivat tietenkin vain yhtiöläisten käytössä. Muut polkivat pyörillään tai potkuttivat kelkoillaan näiden palvelulaitosten ohi ehkä kateellisina. Oli sitten niitäkin ei-yhtiöläisiä, jotka löivät pyykkikorin pyöräntarakkaan ja polkivat yön pimeydessä sukulaisiin, joilla oli perheenjäseniä tehtaalla töissä. Näiden kautta yhtiön ulkopuolistenkin pyykki tuli puhtaaksi yhtiön tarjoamissa tiloissa. Mutta kyllä rajat on aina tiedetty myös yhtiöläisten välissä. Puistomaalla oli tarkkaa, minkä tehtävien hoitajat asuivat missäkin taloissa. Tallinmontussa kasvanut nuorimies ei teknikoksi valmistuttuaan saanut vuokrata entistä kotimökkiään, koska se oli työntekijäasunto ja hän taas oli toimihenkilö. Siinähän rintamalinja kulki jo yhden ihmisen keskeltä. Me vanhat kuusaalaiset muistamme myös hyvin kielimuurin, rajan joka kulki suomenkielisten ja hurreiksi haukuttujen ruotsinkielisten välissä.

Näkymättömiä rajoja on piirretty myös torvien väliin. Kuusankosken useiden puhallinorkesterien jäsenet tietävät, että vaikka Kymintehtaan ja Kuusaan puolen torvisoittokunnat ovat pystyneet yhdistymään nykyiseksi Kuusankosken puhallinorkesteriksi, niin Voikkaan soittokuntaa on turhaan houkuteltu samaan joukkoon. Mutta on sellaisiakin soittajia, jotka eivät ole olleet tietääkseenkään siitä, että toisen orkesterin taustalla ovat sosialidemokraatit, toisen kansandemokraatit. Nämä hirvittävän taiteellisen vimman riivaamat yksilöt ovat reippaasti osallistuneet kaikkien ryhmien musisointiin – koska se on niin hauskaa.

Kuusankoskella on myös puhuttelevia esimerkkejä siitä, miten urheilussakin on ollut tarkkaa, tuleeko jalkapallomaali tai pesäpallon juoksu oikeasta vai vasemmasta jalasta.

60- ja 70-luvulla, nuoruudessani, alettiin tiedostaa, ja sitä tiedostamista sitten riittikin ihan kotitarpeiksi. Tiedostettiin, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia, joskin toiset tasa-arvoisempia kuin toiset. Tiedostettiin taistelulauluin ja liput tanassa. Sieltä asti on lähtöisin omakin nolouteni käyttää ylioppilaslakkia. Kas kun 70-luvulla ylioppilaiden ei kuulunut erottautua vappumarssilla ikään kuin työläisten yläpuolelle valkolakillaan. En tosin osallistunut vappumarsseihin, mutta Tampereella tulivat kaikille selväksi nämä tyyliseikat. Muutama vuosi myöhemmin yo-lakkeja alkoi näkyä vappumarssijoiden päässä, koska silloin oli huomattu, että oikeastaan työväenliikkeen kannatti osoittaa olevansa myös lukeneiston liike. Tämä on vasta kolmas vappu, jolloin pidän tätä lakkia numero 2 päässäni. Ensimmäinen kului rikki aikoinaan poikieni poliisileikeissä.

Monenlaista näkymätöntä rajaa on piirretty, ja moni on niiden taa suostunut tai ihan linnoittautunut. Antaahan oma ryhmä turvallisuudentunteen. Ettei vain olisi edelleen niin, että vappu enemmänkin alleviivaa eroja kuin yhdistää ihmisiä. Nyt vain rajat kulkevat eri kohdissa ihmisten välillä kuin ennen. Laiskempikin sosiaalisen median käyttäjä löytää helposti kuppikuntia, jotka eivät kohtaa toisiaan vaikka mahdollisuudet vuorovaikutukseen kotikoneelta käsin ovat rajattomat verrattuna entisiin aikoihin. Netistä ja napakoista voi vielä nimimerkin takaa huudella mitä sattuu, joten rintamalinjat tulevat kyllä kaikille selviksi. Vihapuhe puistattaa.

Mikä sitten on meidän kotiseutuun hurahtaneiden tehtävä tässä rajalinjojen maailmassa? Tietenkin alleviivata niitä asioita, jotka meitä yhdistävät. Meitä täällä olijoita yhdistää rakkaus Kuusankoskeen, uskallan väittää. Jos se nyt joskus näyttäytyy pienenä kapinointina muita taajamia kohtaan silloin kun koemme itsemme uhatuksi, niin se pikemminkin lujittaa yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin rapauttaa jotain päätöksin määrättyä suurkuntameininkiä.

Kotiseuturakkautta ei voi määrätä, se syntyy itsestään. Se syntyy yhteisestä kielestä, kun ”ajetaa murhaa lekuu rataskil kakspäällä” tai kutsutaan puolisoa nimellä ”meiän”. Siinä muualta muuttanut sitten ihmettelee, mitä tarkoittaa lause ”meiän ol yälöysis”. Kotiseuturakkaus syntyy maisemasta, Kuusankoskella joen, mäkien ja laaksojen – huokojen – vuorottelusta. Kotiseuturakkaus syntyy rakennuksista – ensi syksynä rakastumme omaan paikkakuntaamme vielä kiihkeämmin, kun saamme käsiimme kirjan Kuusankosken rakennusperinnöstä. Rurik Wasastjerna tarjoilee siinä meille omat talomme ja tehtaamme niin hienoina luomuksina, etten minä ainakaan ole tätä ennen ymmärtänyt, kuinka upeassa ympäristössä elämme. Kotiseuturakkaus tulee myös yhteisestä historiastamme. Tehtaiden synnystä, siitä miten yhtiö rakensi koko paikkakunnan palveluverkoston, työnteosta ja traagisistakin yhteenotoista, ennätyksistä maailmanmarkkinoilla ja siitä surullisesta Suomen ennätyksestä, kun ensimmäisinä suljimme kokonaisen suurteollisuuslaitoksen. Voitot ja koettelemukset yhdistävät.

Kotiseuturakkauden helmiä ovat tämä kotiseututaloksi säästynyt koulu, kotiseutujulkaisu Vellikupin artikkelit, Kuusankoski-Seuran kävelyt, tämän kesän näyttelyt, jotka valottavat entisyyttämme ja nykyisyyttämme kuvin. Loppukesän näyttelyn UPM:n kulttuurisäätiön kokoelmista saapuvat teokset muistuttavat, että olimme sitten johtajia tai sihteereitä, niitä kadehdittuja paperikoneenhoitajia tai arkkisalin tyttöjä, näiden jälkeläisiä tai jopa ei-yhtiöläisiä, me tuskin kokoontuisimme täällä nyt ilman yhtiön olemassaoloa. Kuusaalaisille ei tarvitse erikseen kertoa, minkä ihmeen yhtiön.

Kaikki tuo yhdistää meitä, kaiken sen muistaminen, mikä meille on rajattoman yhteistä. Helsingin Sanomien edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo kuvailee elämäkerrassaan Mätämunan muistelmat täsmälleen sen tunteen, jonka itsekin olen kokenut, kun olen päässyt kuuntelemaan ja lukemaan oman kotipaikkakuntani asioista. Heikinheimo tosin puhuu sanskritin oppimisesta, mutta se sopii kotiseutuun ja sen kulttuuriperintöön tutustumiseenkin. Näin Heikinheimo: ”Minulle sen merkitys oli siinä, että tunsin jonkin näkymättömän kanavan avautuvan puolimädässä sielussani paljon syvemmälle kuin aikaisemmin. – – – Siitä tuli sisäisesti parempi olo, – – – herätessä oli virkeämpi olo aivan kuin jotkut kuivuneet juuret olisivat saaneet tehokkaan huuhtelun tai jokin pohjasakka pantu liikkeelle.” Sen voi oman kotiseudun tunteminen aikaansaada. Rajatonta vappua!

* * *

Vappusoitto Kotiseututalolla 1.5.2014

Perinteistä Vappusoittoa vietettiin tänä vuonna sisällä Kotiseututalossa epävakaisen ja viileän sään takia. Kettumäelle saapui reilut 80 kuulijaa. Juhlaväen toivotti tervetulleeksi Kuusankoski-Seuran puheenjohtaja Eija Linden. Kuusankosken Puhallinorkesterin kiillotetuista soittimista soljuivat dir. mus. Pertti Joutjärven johtamat tahdikkaat sävelet.  ”Sinitakkiset” ”Meidän poikain marssi”vat  ”Böömiläisen polkan” tahdissa ”Kevyesti kiskoilla” miettien ”Muistoja Pohjolasta” ja tarjoten ”Punaista shampanjaa” vapun kunniaksi.

Tarjolla oli simaa, kahvia ja munkkeja sekä mukavaa yhdessäoloa.

Vappuheen piti juristi Risto Kuisma.

Risto Kuisma kertoi vappupuheessaan, mitä kotiseutu karjalaisen evakkoperheen lapselle on merkinnyt ja merkitsee. Hänen Viipurissa syntyneen isänsä suku on elänyt satoja vuosia Muolaassa ja Viipurissa ja äitinsä suku – Arposet – Sortavalassa. Risto syntyi Savonlinnassa 1947 ja hän tuli 18-vuotiaana Saimaan kanavan rakennustyömaan kautta Pohjois-Kymenlaaksoon, jonne hänen isänsä suku oli siirtynyt Viipurista. Risto asui Valkealassa, Kouvolassa ja Kuusankoskella, josta hän löysi vaimonsa ja työpaikan Kymi-yhtiön palveluksesta 1968–1974. Hän luki tehtaan portilla ensin ylioppilaaksi, sitten juristiksi ja perhe muutti 1975 isän työn perässä Helsinkiin. Nyt hän on asunut vaimonsa kanssa parisenkymmentä vuotta maaseudulla lähellä Helsinkiä eli Pornaisissa. Kesämökki sijaitsee Virolahdella. Ristolla on vielä vankat siteet Kuusankoskelle, sillä hänen appivanhempansa asuvat edelleen Melkunmäellä.

Risto Kuisma kertoi miettineensä onko evakolla kotiseutua? Missä hänen kotiseutunsa on: menetetyssä Karjalassa vai Savonlinnassa, jossa hän syntyi vaiko Kouvolassa tai Kuusankoskella, jossa hän perusti perheen. Entä Helsinki tai Pornainen? Hän sanoi tunteneensa itsensä ajoittain juurettomaksi, mikä johti hänet Karjalan Liiton toimintaan. Karjalan Liitto on evakoille eräänlainen kotiseudun korvike.

Mikä tekee kotiseudun meille tärkeäksi? Ihmiset – ystävät, tuttavat, sukulaiset. Yhteiset kokemukset. Tutut paikat, tutut tuoksut, tuttu puhetapa. Nykyinen Kouvola-niminen suurkunta ei Kuisman mielestä ole, ainakaan vielä, yhtenäinen kotiseutu. Hän toivoi kaikkien kaupunginosien pysyvän omina kotiseutuinaan toivottavasti vielä pitkään. Iloista vappua, hyvää kevättä ja myötätuulta niin Kuusankoskelle kuin kaikille kuusaalaisille toivotellen hän lopuksi paljasti, että mikäli hänen vaimonsa toive toteutuu, niin pariskunnasta tulee vielä ennen pitkää jälleen kuusaalaisia.

Voit lukea Risto Kuisman pitämän vappupuheen kokonaisuudessaan:

www.ristokuisma.net

* * *

Vappusoitto Kettumäellä 2013  –   ”Kuusaa on meiän kaikkien sydämess!”

Kuusankoski-Seura järjesti Kotiseututalon pihalla perinteisen Vappusoiton. Sateisen aattoillan jälkeen säänhaltija tarjosi noin 130 Kettumäelle kiivenneelle aurinkoisen vappuaamun, johon tunnelmaa loivat Kuusankosken Puhallinorkesterin tahdikkaat sävelet dir. mus. Pertti Joutjärven johtamina. Kuulijat toivotti tervetulleiksi seuran puheenjohtaja Marjo Lakka.

Vappupuheen piti kulttuurineuvos Eero Niinikoski toivottamalla ensin hyvät huomenet kuusaalaisille jatkaen näin:

Vappusoitto. Juhlapuhujana kulttuurineuvos Eero Niinikoski.

”Vaikka en ole koskaan oikeaa vappupuhetta päässyt vielä pitämään, niin tiedän, että sellaisessa pitää olla aatetta, tunnetta ja avauksia. Otetaanpa ensin tuo aate. Halusin puhutella teitä kuusaalaisina, koska olen tullut siihen tulokseen, ettei suurkunnasta ole kotiseuduksi. Tämän ymmärtää paremmin, kun ajattelee sanaa kotikunta. Suurkunta on tänä päivänä iso hallinnollinen alue, jolle maksetaan veroja ja jonka suuruutta ihastellaan, vaikkei sillä ole varaa pitää kirjastoja ja kulttuuritaloja eikä uimahalleja tai edes kunnollisia uimarantoja auki kesällä – ainakaan täällä Kuusaan puolella –, mutta onneksi sentään sairaala ja terveyskeskus ovat toiminnassa.

Mutta hyvät kuulijat, kotikunta on – toisaalta – myös jotakin muuta; se on koettu ja eletty paikka, johon kuuluminen mielletään osaksi omaa identiteettiä, omaa henkilöhistoriaa. Se on korvien väliin rakennettu totuus, joka on kaikilla ja kaikille sallittu. Sanon tämän siksi, että olen huomannut monen kuusaalaisen olevan hieman hämmennyksissä tämän uuden jättimäisen kotikunnan, sanoisinko verokunnan kanssa.

Mutta ei kenenkään tarvitse olla eksyksissä, sillä nyt seuraa tämän puheen tunneosa: ’Mie ja myö kaikki ollaan Kuusaalt niin kauan kun se hyvält tuntuu. Ja saa sit olla Voikkaaltkin tai vaikka Pilkanmaan perukoilt Apessiiniast tai Kyminpuolelt, jos se maistuu paremmalt. Ei Kuusaa o mihinkää hävinny: se on meiän kaikkien sydämess!’

Tämä oli aamusaarnani virallinen osa. Mennään sitten muihin asioihin, vaikkapa niihin avauksiin, joita hyvässä vappupuheessa pitää olla mieluiten useampia. Minusta tärkein asia Kuusankoski-Seuran tulevassa toiminnassa on tämän Kotiseututalon pelastaminen. Kuusankosken Kotiseututalo on valtakunnallisesti tärkeä rakennusmuistomerkki, jonka tulevaisuudesta on pidettävä hyvää huolta. Talon pelastamiseksi olisi perustettava valtuuskunta, jossa olisi edustettuina riittävän arvovaltaisia ja asiantuntevia henkilöitä ideoimaan ja suunnittelemaan talon käyttöä ja ylläpitoa. Tämä on suoranainen haaste meille kuusankoskelaisille. Tämä talo on meille arvokas perintö, jota ei ole varaa hukata.

Sitten muutama pienempi avaus. Meistä moni oli todistamassa taannoin korkeahenkistä kotiseututilaisuutta Kuusankoskitalossa, missä penkit eivät riittäneet kaikille halukkaille, kun aiheena oli Rantakulma ja sen menneisyys. Tilaisuus osoitti selvästi, että Rantakulma tarvitsee oman kyläkirjansa. Tälle teokselle on suoranainen tilaus ja se pitäisi hoitaa niin kauan kuin muistajia ja tulevan kirjan ostajia vielä riittää.

Olisi myös eräs toinen kirjahanke, joka pitäisi toteuttaa. Tarkoitan kuvateosta, joka esittelisi Kuusankoskea vanhojen valokuvien valossa. Tämä ajatus käväisi mielessäni jo vuonna 1986, kun tein edellistä Kuusankoski-kuvateosta. Olen varma, että tällaisellekin kirjalle olisi markkinoita. Kuvista ei ainakaan ole puutetta.

Ja vielä yksi ajatus: olisiko syytä kehittää erityinen Kuusankoski-päivä. jota vietettäisiin vaihtuvin teemoin? Muinaisen puistojuhlan ympärille voisi kehittää ehkä jotakin uutta – varsinkin, jos saamme Kuusankosken nimetyksi Kouvolan puutarhakaupunginosaksi, kuten tarkoitus on.

Hyvät kuulijat, kunnon vappupuheessa on aatteen, tunteen ja avausten lisäksi erityisen tärkeää aloitus ja lopetus, joiden olisi syytä olla mahdollisimman lähellä toisiaan. Siksi lopetan nyt tähän ja toivotan teille kaikille aurinkoista kevättä ja aivan erityisesti Oikein Hauskaa Vappua!”

Tämän jälkeen siirryimme sisälle nauttimaan pöydän antimista: kahvista, simasta ja munkeista, sekä tutkiskelemaan suurella mielenkiinnolla seinille ripustettuja, isoja, pahvisia kuvasuurennoksia, jotka – kulttuurineuvoksen esittämän kuvateostoiveen mukaisesti – esittelevät Kuusankoskea vanhojen valokuvien valossa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *