Kuusankoski-Seura ry vietti kaikille avointa 40-vuotisjuhlaansa sunnuntaina 20.3. 2016 klo 15 Kuusankoskitalolla Voikkaa-salissa. Juhlakahvit juotiin yläkerran lämpiössä.

Seuran tervehdyksen esitti puheenjohtaja Eija Linden. Oman tervehdyksensä toi ministeri Jari Lindström. Kotiseutuhenkisessä juhlapuheessaan kulttuurihistorian professori emeritus Kari Immonen toi esille seuran toimintaa ja historiaa peilaten sitä siihen, miten Kuusankoskella on tuon 40 vuoden aikana eletty. Pekka Lehto lausui Paavo Smedin runot Virtakivi ja Joen laulu. Simo Helkala, Esa Kotilainen, Jori Hellsten ja Sami Leino esittivät ensiesityksinä kuullut, Simon säveltämät kappaleet Kuuraa ja Lusa. Kansanmusiikkiyhtye Karela esitti Kettumäen jenkan ja säesti lopuksi yhteislaulua Kuusankosken partahalla.

Valkealan kotiseutuyhdistys toi onnittelut puheenjohtajansa Erkki Sillanpään välityksellä.

Seura kutsui uusiksi kunniajäsenikseen kulttuurineuvos Eero Niinikosken ja Vellikuppi-kotiseutujulkaisun toimitusryhmän, johon kuuluvat Juha Forsberg, Kimmo Seppänen, Ulla Nikula ja Jukka Suortanen.

 

Ohjelma:

Musiikkia – ”Kuuraa”, säv. Simo Helkala, ENSIESITYS!
Seuran tervehdys puheenjohtaja Eija Linden
Tervehdyssanat ministeri Jari Lindström
Musiikkia – ”Lusa”, säv. Simo Helkala, ENSIESITYS!
Juhlapuhe professori emeritus Kari Immonen
Runoja Pekka Lehto
Musiikkia – ”Kettumäen jenkka”
Huomionosoituksia
Yhteislaulu

Kari Immonen:

Juhlapuhe Kuusankoski-Seuran 40-vuotisjuhlassa Kuusankoskitalon Voikkaa-salissa 20.3.2016

Eila Hirvonen, meille monille tuttu runoilija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, kirjoitti Kuusankoski-Seuran 20-vuotisjulkaisussa omasta Kuusankoskestaan näin:

”Älä ihmettele – tämä on aivan totta, / minä rakastan seutua tätä.
Olen monesti miettinyt mielessäin, / kotikunnaita en jätä.
Olen mieltynyt metsiin ja kallioihin, / sekä mahtavan Kymen juoksuun.
Olen tottunut tehtaan äänihin, / sen kolinaan sekä – tuoksuun.”

Tätähän Kuusankoski meille oli ja on. Se on Kymintehdas ja Kuusaa, se on Pilkanmaa, Voikkaa ja Sompasen järvi. Se on kirkko ja kaupungintalo, Voikkaan klubi ja Pilkan koulu, Sikomäki ja Koskenranta ja paljon muuta – ja se on myös viljavat pellot ja vielä kai jokunen lehmäkin. Kun Kuusankoski-Seura 1976 perustettiin, tästä se ponnisti. Se ponnisti historiasta ja se ponnisti myös vahvana hengittävästä nykyhetkestä.

Kuusankoski-Seura ei syntynyt tyhjästä. Vahva tietoisuus omasta olemisesta oli kuljettanut kolmen kävyn kansaa jo pitkään. Historiakertomuksessa kauimmaista alkujuurta haettiin Oravan Matista ja 1300-luvusta. 1930-luvulta löytyi kunnallisen museotoiminnan alku ja viisikymmenluvulta Kotiseututalo. Viisikymmenluvun lopulla käynnistyi myös Kuusankoski-Seuran välitön edeltäjä, Pertti Kajanderin vetämä työväenopiston kotiseutupiiri Voikkaalla. Työväenopisto ja sen kaikessa mukana ollut rehtori Martti Kalmari oli mukana myös itse Seuran perustamisessa, niin kuin opisto on mukana yhä tänäänkin.

Kuusankoski-Seuran tehtävälauseet olivat selvät: kokonaisvaltainen kotiseututyö, jossa keskeistä oli paikallishengen vahvistaminen ja yhteisyyden rakentaminen, kotiseututunteen vahvistaminen ja viihtyvyyden lisääminen. Näitähän seura on sitten tehnyt ja komeasti onkin. Lippulaivana on vuodesta 2002 ollut Vellikuppi. Se on kerta kerralta laajentunut, monipuolistunut ja ammatillistunut niin, että se muodostaa jo nyt valtavan tietopankin kaikkeen siihen, mikä Kuusankoskea on koskenut ja koskee. Tämän erinomaisen sarjan käyttökelpoisuus lisääntyisi ratkaisevasti, jos se voitaisiin digitoida ja tuoda verkkoon kaikkien saataville. Tähän voisi hyvinkin saada rahoitusta esimerkiksi Kymin Osakeyhtiön 100-vuosissäätiöltä ja Kymenlaakson kulttuurirahastolta.

Kuusankoski-Seuran julkaisutoiminta ei tunnetusti rajoitu Vellikuppiin, päinvastoin, perinnepiirien tuottamien kotiseutukirjojen määrä on suuri ja kasvaa koko ajan, viimeisimpänä Pilkanmaa-kirja, johon en vielä ole ehtinyt tutustuakaan. Samaa tehtävää täyttävät myös vuosia jatkuneet kotiseutukävelyt ja Kotiseututalon näyttelyt sekä monet juhlat ja perinnetuotteet. Tärkeitä ovat olleet myös Kuusankosken kehittämiseen ja erityisesti miljööseen liittyvät kannanotot. Taistelu Huhtalammen talosta hävittiin tuhopoltolle, mutta tavoite oli tärkeä.

Neljäkymmentä vuotta sitten, silloin kun seura perustettiin, Kuusankoskella oli enemmän väkeä kuin koskaan ja tehtaat pyörivät täysillä. Elettiin voimakkaan optimismin aikaa, vaikka öljykriisi puskikin yleistä taloutta lamaan. Tänään tilanne on toinen. Voikkaan tehdas on lopetettu ja Kuusankoskikin on kaupunkina historiaa. Siksi on paikallaan kysyä, mikä nyt on kotiseututyön ja Kuusankoski-Seuran paikka?

Televisiossa pyörii maanantai-iltaisin hieno saksalainen sarja Heimat, Kotiseutu. Tästä sarjasta on sanottu, se antoi natsiajan kokeneille saksalaisille ja heidän jälkeläisilleen oikeuden heidän omaan historiaansa. Elokuva kulkee läpi natsismin nousun ja sodan tavallisten ihmisten ja pienen kylän perspektiivistä, mutta samalla ikään kuin kaikkien tuon ajan eläneiden saksalaisten puolesta. Voidaan sanoa, että Heimat antoi kodittomalle sukupolvelle kodin, joka sijaitsi heidän omassa historiassaan. Reitz sanoo: ”Vasta kun kirjoitin nuoren Hermannin tarinan, aloin ymmärtää omia juuriani ja omaa historiaani.”

Täällä Kuusankoskella tilanne on päinvastainen. Täällä on ollut vahva paikallinen identiteetti ja vahva kokemus omasta historiasta, joka nyt kuitenkin on kriisiytynyt. Nyt monet, ja erityisesti monet Kouvolan kaupungintalolla istuvat, haluavat rakentaa uutta ja yhteistä kouvolalaista identiteettiä ja historiatulkintaa, ja aikaisemmat paikalliset identiteetit ja historiatulkinnat saatetaan nähdä tälle haittana ja esteenäkin. Tällaiseen ajatteluun on entisinä aikoina törmätty täällä Kuusankoskellakin. Silloin, kun Kuusankoski-Seura perustettiin, monet kokivat meille kaikille tutun kolmen kävyn syndrooman merkittäväksi ongelmaksi. Katsottiin, että Kuusaalla, Voikkaalla ja Kymintehtaalla rakennettiin omia identiteettejä ja tämä oli esteenä yhteisen kuusankoskelaisuuden synnylle. Tällainen tulkinta ei kuitenkaan ole erityisen perusteltu. Ihmisille täytyy antaa oikeus omaan identiteettiinsä ja oman historiakäsityksensä muotoilemiseen, eikä sitä pidä nähdä ristiriitaisena jollekin hallinnollisesti tuotetulle historiakäsitykselle ja identiteetille. Nyt, kun tänne pohjoiseen Kymenlaaksoon on syntynyt yhdeksän kunnan suurliitto, ristiriita hallinnollisen rakenteen ja paikallisuuden välillä on vieläkin ilmeisempi. Siksi on syytä voimakkaasti korostaa sitä, että hallinnollinen suur-Kouvola ja aikaisemmille paikallisuuksille perustuvat identiteetit ovat kaksi eri asiaa. Kun Kotiseutuliitto tällaisten suurliittojen yhteydessä esitti, että vanhat kuntien rajakilvet olisi jätetty näkyviin, kysymys oli juuri siitä, että haluttiin uudessa tilanteessa antaa arvo ja oikeutus historiallisesti muotoutuneille paikallisuuksille ja niihin liittyville identiteeteille. Uuden hallinnollisen kokonaisuuden – täällä Kouvolan – brändääminen on eri asia, eikä se ole eikä saa olla ristiriidassa paikallisten identiteettien kanssa.

Kuusankoskella uuteen tilanteeseen on havahduttu, ja se näkyy monella tavoin omaan kotiseutuun liittyvän kiinnostuksen kasvamisena. Kuusankoski-Seuran rooli on tässä tietenkin tärkeä, mutta se ei ole yksin. Sen rinnalle on syntynyt iso toimijoiden ja toimintojen joukko, jonka tavoitteet ovat samat. Tässä voi luetella ainakin Eijaleena Martikaisen erittäin korkeatasoisen ja kunnianhimoisen Min Kuusas -blogin, Vesa Parvisen Taideruukin, facebookin monet Kuusaa- ja Voikkaa-sivut ja viimeisimpänä Kettumäen kansanpuisto ry:n. Kettumäen, entisen työväen asuntomuseon ja kotiseututalon muodostaman kokonaisuuden nousu uuteen kukoistukseen pienen pessimismin vaiheen jälkeen on nyt reaalisesti mahdollista.

Yhdessä nämä kaikki kertovat, että Kuusaalla on herätty vahvaan tietoisuuteen siitä, että paikallisen identiteetin ja paikallisen kotiseututoiminnan tarve ei uudessa Kouvolassa ole vähentynyt vaan päinvastoin, se on kasvanut. Tämä asettaa vahvan velvoitteen myös Kouvolan kaupungille. Myöskään se ei saa nähdä paikallista aktiivisuutta ongelmana vaan voimavarana, jolle pitää antaa kaikki tuki.

Tältä osin uuden kaupungin alku ei ollut erityisen lupaava. Museoiden lopettamiset, kotiseututalon tulevaisuuden epävarmuus ja suunnitelma betonipylväiden hävittämiseksi kertovat omalta osaltaan siitä, että kulttuuriin ja historian liittyvä ymmärrys ei ole Kouvolassa ollut erityisen vahvaa. Pylväät muodostavat Kuusaan keskeisen maisemallisen elementin. Ne ovat varmaankin eniten valokuvattu kohde koko kaupungissa, ja ne on ikuistettu kaikkiin Kuusankoskea käsitteleviin kuvakirjoihin ja esitteisiin. Niiden säilyttäminen on ollut Kuusankoski-Seuran huolena alusta alkaen. Pylväiden kunnostaminen ja pysyvä säilyttäminen siis yhä välttämätöntä – niin kuin myös museovirasto on todennut. Kysymys ei ole senlaatuisesta kustannuksesta, että se olisi kaupungin ulottumattomissa. Kysymys on tahdosta. On selvää, että vaikeinakaan taloudellisina aikoina kaupungilla ei ole oikeutta hävittää keskeistä kulttuuriperintöään.

Tilanne ei tietenkään ole helppo, ei kaupungille, eikä myöskään UPM Kymmenelle, joka omistaa edelleen merkittävän osan keskeisestä Kuusankosken kulttuuriperinnöstä. Oikeastaan vasta nyt on herätty tajuamaan, kuinka rikas Kuusankosken kulttuuriperintö on. Tämä tuli hyvin esiin Rurik Wasastjernan rakennusperintöä koskevassa inventoinnissa ja sen pohjalle rakentuneessa huikean hienossa kirjasarjassa. Kun työ Kouvola-kirjan valmistuttua käynnistyi, Wasastjerna ajatteli, että Kuusaan hoitaminen oli helppo juttu. Hänelle oli valtava yllätys se merkittävän arkkitehtuurin ja kulttuurimiljöön laajuus ja rikkaus, johon hän törmäsi. Luulen, että se on yllätys myös kaikille niille, jotka tähän kirjasarjaan tutustuvat. Nykypolven tehtävänä on tämän rikkauden säilyttäminen – tehtävän laajuudesta ja hankaluudesta huolimatta. Uusi Koskenranta ja Kymintehtaan teollisuusalue ovat myönteisiä esimerkkejä tämän tehtävän vastaanottamisesta, mutta päinvastaisiakin esimerkkejä on, valitettavan runsaasti.

Edellä esitetty Heimat-esimerkki kertoo paitsi ihmisten oikeudesta omaan historiaansa ja identiteettiinsä, myös siitä, että kotiseutu voi olla myös rajaava ja ahdistava asia. Se voi muuttua itseriittoiseksi käpertymiseksi ja se voi ohjata kaiken uuden ja oudon torjumiseen. Voimme kuitenkin ajatella, että tätä vastaan Kuusankoski sai rokotuksen jo syntyessään. Kun uinuvat maalaiskylät muuttuivat kansainvälisistä suhdanteista täysin riippuvaisiksi teollisuuskeskuksiksi, kaikki toimijat tulivat ulkopuolelta. Virtakiven runoruhtinas Paavo Smed kyseli tästä näin: ”Mitä sanoisi nyt Elving, joka täällä pani alkuun. Mitä tukholmalainen Wahren, turkulaiset Dahlströmit, mitä Mannerheim ja von Troil… Niin, ja mitä sanoisivat ne kaikki Juhot ja Taavit ja Tyynet ja Hilmat, jotka tulivat Savon perukoilta, mitä sanoisivat Mäntyharjun pussiselät.” Kuusankoski on aina ollut uusien tulijoiden ja monien lähtijöiden yhteisö. Sellainen se on myös tänään ja sen ymmärtäminen on tärkeää. Tänäänkään uudet tulijat eivät ole uhka vaan mahdollisuus, ja myös siksi heidät pitää ottaa vastaan samanlaisina ihmisinä kuin aikaisemminkin, ihmisinä, joille annetaan elämän tila ja olemisen mahdollisuus. Seuran toinen puheenjohtaja Eero Sandell totesi 20-vuotiskirjassa, että ”kaksisuuntainen muuttoliike on ollut omiaan vaikuttamaan kuusankoskelaiseen kotiseutuajattelun ja kulttuurin melko ohuena ja siten myös herkästi haavoittuvana esiintyvään kerrostumaan”. Juuri siksikin kotiseututyötä tarvitaan, että se luo yhteisyyttä ja ymmärrystä myös kaikkea uutta ja uusia tulijoita kohtaan. Oman historian ja paikkakunnan menneisyyden tarkasteleminen ei merkitse menneisyyteen pakenemista vaan tulevaisuuteen suuntautumista, yhteiselle pohjalle rakentaen ja yhteisyyttä hakien.

Me voimme ajatella, että uudessa Kouvolassa asetelma on aikalailla sama kuin Pariisissa, jossa korttelit ovat sekä suurkaupungin osia että itsenäisiä kokonaisuuksia. Samalla tavoin Kuusankoski on paitsi Kouvolan kaupunginosa myös itsenäisen elämän ja identiteetin näyttämö, ja tämä mahdollisuus sille tulee myös tulevaisuudessa antaa. Jotta tämä olisi mahdollista, tarvitaan sellaista kaupunkipolitiikkaa, joka näkee kaupungin moniulotteisena kohtaamistilana ja joka luo mahdollisuuksia erilaisille kaupunkielämän ja kaupunkikulttuurin muodoille. Tämä ei ole ristiriidassa uuden Kouvolan ja sille vähitellen rakentuvan uuden identiteetin kanssa, niin kuin Pariisissakaan itsenäiset kaupunginosat eivät koskaan ole olleet ongelma vaan voimavara. Tästä ymmärryksestä syntyy sellainen kaupunki, jossa jokaisella on mahdollisuus ajatella nukkumaan mennessään, että tänäänkin oli hienoa olla historiassa ja kokea kaikki se, minkä minun Kuusankoskeni ja minun Kouvolani minulle tarjosi ja miettiä, mitä minä puolestani voin huomenna ja omassa elämässäni antaa kotikaupungilleni ja kotikotiseudulleni.

Tällaisen kaupunkipolitiikan rakentamisessa Kuusankoski-Seuralla on yhä se rooli, jota varten se 40 vuotta sitten perustettiin. Kuusankoski ja kuusankoskelainen identiteetti ja historia eivät katoa yhteisen Kouvolan hallintohimmeleihin ja brändirakennuksiin – ellei niiden anneta kadota.”

* * *

”Oikeus- ja työministeri Jari Lindströmin tervehdys

Arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat!

Tervetuloa myös minun puolestani tähän 40-vuotisjuhlaan.

Se on pitkä ikä yhdistykselle ja osoitus yhdistyksen tarpeellisuudesta. Toiminta on ollut innostavaa ja merkityksellistä ja on sitä edelleen. Juuret ja kotiseutu ovat tärkeitä, ne tukevat turvallisuutta, kasvun ja elämässä menestymisen pohjaa.

Kotiseutu on jokaista yhtä lähellä, olipa se rakkain paikka sitten vaikka asuinkunnan kerrostaloyksiössä tai laajalla maaseudulla. Tänä päivänä monella on useita kotiseutuja. Perheet ovat muuttaneet työn perässä ja uuteen ympäristöön on sitten kotiuduttu enemmän tai vähemmän menestyksellä.

Tuore tutkimus nostaa esille alueemme taas kerran kielteisessä valossa: ”Kouvola sijoittuu hännille koko Suomen asukkaiden tyytyväisyysmittauksessa. MTV3 uutisoi EPSI Ratingin tekemästä tutkimuksesta, jossa mitataan suomalaisten tyytyväisyyttä asuinkuntiinsa. Kouvola sijoittuu niukasti viimeiseksi 59,3 pisteellä, kun juuri edelle yltänyt Raasepori saa 59,5 pistettä. Indeksi tuotetaan asteikolla 0–100.”

Rohkenen olla eri mieltä ja olenkin. Osin ainakin. Olemme nimittäin Suomen mestareita haukkumaan itseämme. Mutta jos joku toinen sen tekee, asetumme poikkiteloin. Se on oman tulkintani mukaan osa luonteenpiirteitämme ja rikkaus sinällään. Miä oon paljasjalkain kuusaalain, mäellä syntynyt.  Olen ylpeä kotiseudustani ja uskallan sen sanoa missä vaan.

Lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu säilyy syvällä sielun sopukoissa, se on rakas ja sitä muistellaan vuosikymmeniä vaikka elämä olisi vienyt muihin maisemiin. Tässä työssä kotiseutuyhdistykset ovat avainasemassa. Itselleni nimenomaan kotiseutuhistoria on erittäin tärkeää, sen paljastuu katsomalla vaikkapa kirjahyllyäni. Minua kiinnostaa sekä oma historia että alueen ja sen ihmisten historia. Vellikuppi -julkaisu on oiva osoitus vahvasta kotiseututyöstä ja sen arvostamisesta. Kiitos tuosta julkaisusta, jota ainakin itse odotan suurella mielenkiinnolla joka vuosi.

Yhdistykset ovat tehneet valtavan kulttuuriteon eri puolilla Suomea, tätä perinnettä on tuettava ja jatkettava. Kotiseutuyhdistysten merkitys kasvaa entisestään, kun kaikkia rakenteita ravistellaan ja muutoksen tuulet puhaltavat entistä voimakkaammin.

Kouvolan sisälläkin on monia eri kulttuureja, monia eri kyliä ja kaupunginosia ja jokaisella niistä oma tarinansa, historiansa kerrottavana, muisteltavana ja säilytettävänä. Sama tilanne on ympäri Suomen. Kotiseutujuhlat keräävät väkeä yhteen, entisiä ja nykyisiä alueen asukkaita. Ne juhlat ja tapahtumat ovat osa tärkeä osaa yhteisöllisyyttä ja juurtumista. Elämä on niin yksilön kuin alueenkin välillä arvaamatonta ja muutoksen tuulet puhaltavat välistä turhankin voimakkaina, tieto siitä kuka on ja mistä tulee auttaa jaksamaan eteenpäin. Huomisen historiaa eletään tänään ja huomisen muistot kerätään tänään.

Olkoon tämä päivä mukava muisto ja muisteluretki Kuusankoski-Seuran historiaan, omille juurillemme.

Toivotan siis Kuusankoski-Seuralle parasta mahdollista jatkoa, valoisaa tulevaisuutta ja oikein Hyvää juhlapäivää meille kaikille!

Jari Lindström

Minister of Justice and Employment

Oikeus- ja työministeri”